viritysjärjestelmissä

Viritysjärjestelmät ovat tapoja järjestää oktavan sisällä olevat sävelet sekä määrittää, miten intervallit soivat eri kohdissa sävelkulkua. Ne vaikuttavat siihen, mitkä taajuudet vastaavat mitäkin nuottia ja miten instrumentti intonoi suhteessa toisiin sointipareihin. Erityisesti ne määrittävät harmonian käyttökelpoisuuden sekä mahdolliset modulaatiot tilujen välillä.

Kohtuullisen tavanmukainen erottelu on temperamentti ja intonointi. Intonointi viittaa siihen, kuinka tarkasti puhutaan sävelkorkeuksista suhteessa suhteellisiin, puhtaasti kuulostaviin intervallikuvioihin. Temperamentit ovat käytäntöjä, joiden avulla intervallit mukautetaan soimaan johdonmukaisesti eri sävellajeissa. Yhdeksän ja kaksitoista puolisävelaskeleen jakaminen tasaistetusti muodostaa yleisesti käytetyn 12-TET-järjestelmän (12-tone equal temperament), joka mahdollistaa sujuvan soittamisen kaikissa avaa välähdyksissä. Erilaiset tempering-mallit, kuten just-in-tuning, meantone ja Pythagorean tunings, korostavat erilaisia konsonansseja mutta voivat heikentää sointujen sointuvuutta joissakin avauskohdissa tai sävellajeissa.

Historia ja sovellukset vaihtelevat. Ennen yhtätoista suurempaa järjestelmää käytössä oli erilaisia kumulatiivisia temperamenteja. 18.–19. vuosisadalla 12-TET yleistyi länsimaisessa musiikissa, jotta siirtymät sävellajeesta toiseen toimisivat paremmin. Nykyään viritysjärjestelmiä sovelletaan laajasti sekä perinteisissä instrumenteissa (pianot, urut, soittimet joissa on kiinteä intonaatio) että digitaalisissa ja sähköisissä soittimissa, joissa voidaan valita tai muokata virityksiä dynaamisesti.

Eri kulttuureissa sekä mikrotonaalisissa järjestelmissä käytetään vielä useita erilaisia virityksiä. Esimerkiksi 19-, 31- tai 53-TET-järjestelmät sekä intonaation kohdat, jotka eroavat länsimaisesta 12-TET-säädöstä. Tämä moninaisuus heijastaa sekä kulttuurillisia soinnin perinteitä että teknologian kehittymistä.