videofluoroskooppi

Videofluoroskooppi on radiologian kuvantamismenetelmä, jossa fluoroskooppinen X-ray-imaging yhdistetään videokuvaukseen. Laitteen avulla nähdään sisäiset rakenteet ja niiden liikkeet reaaliaikaisesti, mikä mahdollistaa sekä diagnoosin että toiminnan seuraamisen. Kuvantaminen perustuu X-säteilyyn ja kuvantimeen; kuva voidaan esittää näytöllä ja tallentaa videona tai sarjana kuvia.

Toimintaperiaate ja tekniset perusteet: röntgenputki ja kuvantaja (esim. image intensifier tai modernein digitaalinen vakuumdetektor) muodostavat toistuvan tai pulssimaisen kuvan. Frame-rate sekä säteilyn määrää voidaan säätää siten, että liikkuva kuva on selvä ja annostus mahdollisimman alhainen. Video- tai cine-muodossa tallennus mahdollistaa kuvien uudelleen katsomisen ja analysoinnin myöhemmin. Yleisesti käytetään kertakäyttöisiä tai kerta- ja toistokäyttöisiä kontrasteja, joiden avulla voidaan arvioida rakenteiden toimintaa esimerkiksi ruokatorvessa ja ruoansulatuskanavassa.

Käyttökohteet: videofluoroskooppi on keskeinen työkalu sekä diagnostisessa kuvantamisessa että toimenpiteiden ohjauksessa. Erityisen tunnettu sovellus on nielemisen tutkiminen, usein nimellä videofluorografia tai videofluoroskoopillinen nielemistutkimus, jossa bariumpitoista kontrastia seurataan nielemisen aikana. Muita sovelluksia ovat verisuoni- ja luonteisten rakenteiden kuvantaminen sekä toimenpiteiden, kuten katetrien tai pallolaajennusten, ohjaus.

Turvallisuus: säteilyaltistus on huomioitava ja pidettävä mahdollisimman alhaisena (ALARA-periaate). Käytetään pulssitoimintoja, lyhyitä kuvaussarjoja, suojauksia ja potilaskohtaisia annostuksen rajoja, erityisesti pediatrisilla potilailla. Laitteet voivat olla liikkuu C- tai gantry-tyylisiä fluoroshaareja, ja modernit järjestelmät hyödyntävät digitaalista kuvantamista paremmalla resoluutiolla ja tallennusmahdollisuuksilla.