vesitasapainoon

Vesitasapaino viittaa kehon nesteen määrän ja jakautumisen tasapainoon, jossa solujen sisäinen ja ekstrasellulaarinen tila sekä verenkierto toimivat optimaalisesti. Nestetasapaino syntyy nesteen saannista sekä menetyksestä: juominen ja ruoan mukana saatava vesi sekä virtsa, hiki, ulostaminen ja hengitys aiheuttavat veden voiton ja menetyksen.

Säätely on monitahoinen. Hypotalamus mittaa osmolaliteettia ja saa aikaan antidiureettisen hormonin (vasopressiinin) erityksen aivolisäkkeestä. Munuaiset vastaavat virtsan tilavuuden ja osmolaliteetin säätelystä. Lisäksi aldosteroni ja atriaalinen natriureettinen peptidi (ANP) vaikuttavat natriumin ja veden häviöihin. Näiden mekanismien yhteispeli ylläpitää sekä nestemäärää että solujen ympäristön koostumusta.

Nesteen jakauma muodostuu pääasiassa solunsisäisestä nesteestä sekä ekstrasellulaarisesta nesteestä (veriplasma ja kudosneste). Osmolaliteetin muutokset voivat vaikuttaa solujen tilavuuteen ja soluvälisten tilojen tasapainoon, mikä korostaa sekä nestemäärän että elektrolyyttien merkitystä.

Epätasapainot voivat johtaa dehydraatioon (liian vähäinen nesteytys) tai liialliseen nesteytykseen. Tämä voi ilmetä natriumtasojen muutoksina, kuten hyponatremia tai hypernatremia, sekä oireina kuten jano, väsymys, huimaus tai vakavissa tapauksissa sekavuus ja kouristukset.

Mittaaminen ja seuraaminen perustuvat laboratorioarvoihin ja kliiniseen arvioon: veren natrium- ja osmolaliteettiarvot sekä virtsan osmolaliteetti ja tiheys antavat tietoa vesitasapainosta. Päivittäisessä elämässä vesitasapainoa pyritään ylläpitämään riittävällä nesteellä, erityisesti lämpimässä ilmastossa, liikunnan yhteydessä sekä sairaus- tai lääkitystilanteissa.

Suositukset ja riskiryhmät huomioiden normaaliksi koettu nestetaso vaihtelee yksilöllisesti. Aikuisten yleinen ohjenuora on noin 2 litraa nestettä päivässä, mutta tarve riippuu ilmastosta, liikunnan määrästä sekä terveydentilasta. Lapset, vanhukset ja sairaudet voivat muuttaa yksilöllisiä tarvetta.