vesistöverkostoihin

Vesistöverkostoihin viitataan yleensä hydrologisena kokonaisuutena, jossa veden kierto ja kulku tapahtuvat useamman vesistön kautta. Ne muodostuvat pääuomista, sivu- ja lisähaaroista sekä pienemmistä järvistä, lampeista, soista ja pohjavesialueista, jotka ovat toisiinsa kytkeytyneitä pintaveden ja pohjaveden kautta. Vesistöverkostot rajautuvat usein valuma-alueen mukaan, ja niiden toiminta määräytyy sekä ilmastollisten että maankäytöllisten tekijöiden mukaan.

Verkoston rakenne ja toiminta vaikuttavat veden laatuun, ravinteiden sekä sedimenttien kulkeutumiseen sekä moniin bio- ja ekosysteemipalveluihin. Öljykohteita ja vedenpidätyskykyä tukevat yhteydet mahdollistavat lajien vaellukset ja monimuotoisuuden säilymisen. Samalla vesistöverkostoihin kohdistuvat ihmistoimet, kuten vedenhankinta, energian tuotanto, kalastus ja virkistys, muovaavat veden laatua ja virtaamaa.

Hallinta ja tutkimus perustuvat vesienhoidon ja integroidun vesivarojen hallinnan periaatteisiin, osana EU:n vesipuitedirektiiviä sekä kansallista lainsäädäntöä. Tiedonvaihto, seuranta ja mallintaminen GIS:n ja hydrologisten mallien avulla ovat keskeisiä keinoja tilan arviointiin ja suunnitteluun. Tavoitteena on parantaa veden tilaa, palauttaa ekologisia yhteyksiä sekä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja maankäytön muutoksiin.

Haasteet liittyvät infrastruktuurien fragmentoitumiseen, padotukseen ja kanavayhteyksien muutoksiin sekä maatalouden ja kaupunkialueiden ravinne- ja pilaantumistasojen hallintaan. Restoraatiotoimet, kuten kalatieiden rakentaminen, yhteyksien palauttaminen ja soiden ennallistaminen, voivat parantaa verkoston ekologiaa ja sen tarjoamia ekosysteemi- ja vesipalveluita.