vedenpaisumisen

Vedenpaisuminen on hydrologinen ilmiö, jossa vedenpinta nousee ja vesistöjen ympärille sekä alaville alueille leviää vettä, ylittäen normaalit rajat ja tulvasuojelukyvyn. Ilmiö voi johtaa tulvimiseen sekä makean veden että suolaisen veden alueilla, ja sen vaikutukset voivat ulottua sekä luonnonympäristöön että ihmisten elin- ja toimintaympäristöön.

Syyt vedenpaisumiseen ovat moninaiset. Rankkasateet ja pitkälliset sadejaksot voivat aiheuttaa suuria virtaaman lisäyksiä. Nopeasti sulavat lumet ja tulvat keväisin voivat nostaa vedenpintoja nopeasti. Myrskyt ja korkea merenpinta vaikuttavat rannikkoalueilla, ja pato-, padon tai vesistöjen hallintaan liittyvät rikkomukset voivat aiheuttaa äkillisiä paisumia. Ihmisen toiminta, kuten kaupunkialueiden kasvaminen, maankäytön muutos sekä vedenhallintatoimenpiteiden puutteet, voivat lisätä vedenpaisumisen riskiä.

Tyypillisesti tulvat jaetaan jokitulviin, rannikkotulviin sekä kaupunkitulviin. Jokitulvat syntyvät vedenpinnan noususta joissa joet ja niihin liittyvät valuma-alueet kertovat virtansa. Rannikkotulvat johtuvat merien korkean veden ja myrskyaaltojen yhteisvaikutuksesta. Kaupunkitulvat syntyvät, kun joessa virtaava vesi ei ehdi imeytyä tai valua pois kaupunkialueiden rakenteisten esteiden vuoksi.

Vaikutukset voivat olla huomattavia: maatalouden tuhoutuminen, infrastruktuurin vauriot, asuin- ja liiketoimintatilojen, teiden ja siltojen riskit sekä ihmisten turvallisuuden vaarantuminen. Tulvat voivat myös rikastuttaa ekosysteemejä, kuten soiden ja jokien elinympäristöjä, mutta aiheuttavat usein taloudellisia menetyksiä ja vesistöjen laadun heikkenemistä.

Ennakoiminen ja hallinta perustuvat hydrologisiin malleihin, vesistöjen mitoittamiseen, sääennusteisiin sekä varoitus- ja evakuointijärjestelmiin. Tulvasuojelun keinot sisältävät rakenteellisia ratkaisuja (vallit, pato- ja sadevesijärjestelmät), maankäytön suunnittelua sekä luonnonvarojen- ja vesienhallintastrategioita.