uskontunnustukseen

Uskontunnustus on suomalaisessa kristillisessä käytännössä sekä yleinen termi uskon ilmaisulle että viittaus tietyihin liturgisiin tai confessionalisiin teksteihin. Se voi tarkoittaa sekä hovissa käytettyä kiinteää tunnustusta eli creediä että yksittäisen uskon ilmaisua, jossa uskonasioihin sitoudutaan julkisesti. Illatiivimuoto uskontunnustukseen kuvaa siirtymää johonkin uskonnolliseen tunnustukseen tai uskonnolliseen yhteisöön liittymisen hetkeä.

Käyttökonteksteja on useita. Luterilaisessa ja muussa kristillisessä liturgiassa uskontunnustus kuuluu usein jumalanpalveluksen osana; siinä saatetaan lukea tai lausua tunnettuja tunnustuksia, kuten Apostolista uskontunnustusta tai Nikaian uskontunnustusta. Lisäksi uskontunnustus voi tarkoittaa henkilökohtaista tai yhteisöllistä uskon vakuuttamista, esimerkiksi kasteessa, konfirmaatiossa tai seurakuntaan liittymisen yhteydessä.

Käytännön merkitys liittyy keskeisten kristillisten opinkappaleiden vahvistamiseen ja yhteisön tunnistamiseen. Uskontunnustukset tiivistävät uskon ytimeen kuuluvat opetukset Jumalasta, Kristuksesta, Pyhään Henkeen, kirkosta, syntien sovituksesta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä elämästä vihkimäisten arvojen parissa.

Historia ja moninaisuus: Uskontunnustukset ovat juurtuneet varhaiskirkon aikoihin ja niiden rooli vaihtelee eri kristillisissä traditioissa. Suomessa termi kattaa sekä kiinteät creedit että henkilökohtaisen uskonilmaisun osa liturgiaa ja katekismusta, ja se on osa laajempaa ekumeenista keskustelua yhteisymmärryksen vaatimuksista kristillisessä tunnustuksessa.