varhaiskirkon

Varhaiskirkon käsite tarkoittaa kristinuskon alkuaikaa ja siihen liittyvää yhteisötoimintaa noin ensimmäisestä vuosisadasta kolmen tai neljännen vuosisadan loppuun asti. Tämä ajanjakso kattaa sekä apostolisen ajan Jerusalemissa, Antiokiassa, Roomassa ja muissa kaupungeissa syntyneet seurakunnat että niiden laajemman levinneisyyden Vähä-Aasiaan, Pohjois-Afrikkaan, Kreikkaan ja Välimeren alueille. Varhaiskirkko kesti aikana, jolloin kristillinen usko kohtasi sekä vainon että lopulta valtion suotuisamman aseman, erityisesti Edicti Milanon 313 ja Konstantinopoliin sekä myöhemmin Teodosius I:n hallituskauden lopulla.

Yhteisöt olivat aluksi usein kodeissa kokoontuvia seurakuntia, joissa korostuivat kaste ja ehtoollinen sekä Opetuslapsilta periytyvä oppi. Kirkon hallintorakenne kehittyi vähitellen piispoista, presbyteristä ja diakoneista käsin, ja apostolinen perimys nähtiin tärkeänä tapana säilyttää oikeaoppisuus. Kirjoitettu opetus ja puolustuspuheenvuorot (apologeetit) sekä varhaiset kirkon isät muovasivat teologiaa, liturgiaa ja käytäntöjä. Uusi testamentin tekstit syntyivät ja levisivät tämän ajan loppua kohti, ja canonesoitus sekä kiistat johtivat lopulta koeteltujen oppien järjestäytymiseen.

Kysymyksiä todellisuudesta kirkon luonteesta ja Kristuksen luonteesta ratkaistiin useissa ekumeenisissa kokouksissa, kuten Nikaian (325) ja Konstantinopolin (381). Niissä syntyivät keskeiset opit kolminaisuudesta ja Kristuksen jumaluudesta sekä kristillisen tunnustuksen perusrakenteet. Varhaiskirkko jätti pysyvän perinnön kirkolliseen elämään, opilliseen rakentamiseen sekä organisatoriseen ja liturgiseen traditioon, joka muovasi sekä itä- että länsi-kristillistä perintöä.