taivutussääntöä

Taivutussääntö (taivutus) on kielitieteellinen käsite, jolla tarkoitetaan ohjeistusta siitä, miten sanat muuttuvat taivutetuiksi. Suomen kielessä taivutussäännöt määräävät substantiivien, adjektiivien ja pronominien taivutuksen sekä verbien taivutuksen sekä aikamuotojen, persoonien, luvun ja moodin ilmaisun. Käytännössä säännöt kertovat, millä pääteillä tai muilla muutoksilla sana saa grammaattisen luokan ilmaisun.

Substantiivien ja adjektiivien taivutus perustuu sijamuotoihin ja lukuihin. Esimerkiksi sana talo on nominatiivissa yksikössä talo, genetiivissä talon, partitiivissa taloa; inessiivissä talossa ja elatiivissa talosta. Sijamuotit muodostuvat yleensä vartaloon liitetyistä päätteistä sekä mahdollisista konsonantti- tai vokaalimuutoksista, ja niillä ilmaistaan paikkaa, omistusta, rajaa ja muuta.

Verbit taivutuvat ajan, persoonan ja moodin mukaan. Esimerkiksi verbi mennä preesensissä taipuu minä menen, sinä menet, hän menee; imperfektissa minä menin, sinä menit, hän meni. Aikamuotoja ja moduksia on useita, ja taivutukset voivat vaihdella verbin mukaan.

Erityispiirteisiin kuuluvat vokaaliharmonia ja konsonanttigradointi, jotka vaikuttavat liitteiden muotoon ja siirtävät vartaloa tai päätettä eteenpäin. Lisäksi kielessä esiintyy säännöllisiä ja epäsäännöllisiä poikkeuksia, joten taivutussäännöt ovat sekä yleisiä että sanakirjoissa ja kieliopissa tarkasti kuvattuja.

Yleisesti taivutussäännöt ovat kieliopin keskeinen osa, jota oppii sekä äidinkielenopetuksessa että kielenoppimisessa, ja niitä päivitetään grammatiivisten tutkimusten myötä.