taivutusmenetelmä

Taivutusmenetelmä on kielitieteellinen käsite, jolla tarkoitetaan järjestelmää tai säännöstöä, jonka avulla sanojen perusmuodosta muodostetaan taivutettuja muotoja ilmaisemaan kieliopillisia ominaisuuksia kuten lukua, sijamuotoa, aikamuotoa ja moduksia.

Se kattaa sekä nominaalien että verbien taivutuksen. Nominaalisen taivutuksen tavoitteena on ilmaista lukua sekä sijamuotoja, kuten nominatiivi, genetiivi, partitiivi ja muita tapauksia. Verbin taivutus ilmenee aikamuodoissa (esimerkiksi preesens ja imperfekti), personassa ja luvussa sekä moduksissa kuten indikatiivi ja konditionaali. Taivutusmenetelmä voi johtua sekä vanhoista kieliopillisista paradigmoista että yleisistä säännöistä, ja se voi sisältää sekä päätteitä että sisäisiä muutoksia.

Taivutusmenetelmien tyyppejä voidaan lähestyä sekä kielellisesti että teknisesti. Päätteisiin perustuva taivutus on yleisin ilmiö, jossa sanoihin lisätään loppupäätteitä. Lisäksi muotoihin voivat vaikuttaa sisäiset muutokset, kuten stem-muutos sekä konsonantti- ja vokaaliharmonia.

Käytännössä taivutusmenetelmä on keskeinen sanakirjojen koostamisessa, kielentutkimuksessa ja luonnollisen kielen käsittelyssä. Morfologinen analyysi ja generaattorit käyttävät taivutusmenetelmää muotojen tunnistamiseen ja muodostamiseen.

Esimerkkinä suomen taivutus: sana talo saa muotoja kuten talon (genetiivi) tai taloa (partitiivi), ja verbi kuten syödä taivutetaan eri aikamuodoissa ja persoonoissa.