taivutusjärjestelmistä

Taivutusjärjestelmät viittaavat kielitieteessä tapaan, jolla sanat muuttavat muotoaan ilmaistakseen kieliopillisia merkityksiä, kuten sijaa, lukua, aikaa tai persoonaa. Suomen kielessä taivutus on keskeinen piirre, ja se ilmenee erityisesti substantiivien, adjektiivien ja verbien kohdalla.

Substantiivien taivutuksessa on useita sijamuotoja, kuten nominatiivi, genetiivi, partitiivi, akkusatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, translatiivi ja eksessiivi. Näiden sijojen avulla määritellään sanan tehtävä lauseessa. Lukumuotoja ovat yksikkö ja monikko.

Verbien taivutus ilmaisee esimerkiksi aikamuotoa (preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti), tapaluokkaa (indikatiivi, konditionaali, imperatiivi) ja persoonaa (ensimmäinen, toinen, kolmas). Myös verbien passiivimuodot ja partisiippimuodot ovat osa taivutusjärjestelmää.

Adjektiivit taipuvat pääsanojen mukana sijassa ja luvussa, ja niillä on myös vertailumuodot (positiivi, komparatiivi, superlatiivi). Taivutusjärjestelmien ymmärtäminen on olennaista kielen rakenteen hahmottamiseksi ja sujuvan kielitaidon saavuttamiseksi. Eri kielissä taivutusjärjestelmät voivat vaihdella suuresti, ja jotkin kielet ovat hyvin vähän taivuttavia (esim. kiina), kun taas toiset ovat hyvin rikkaita taivutusmuodoiltaan (esim. suomi, unkari, latina).