taivutuksesta

Taivutus on kielen morfologinen järjestelmä, jolla sanoille annetaan kieliopillisia merkityksiä kuten luku, laatusasu, tapa, aika sekä suhde muihin sanoihin. Suomen kielessä taivutus kattaa sekä sanojen taivutuksen yksikön ja monikon muodossa että niiden käyttämisen eri sijamuodoissa ja muissa kieliopillisissa kategorioissa. Taivutus auttaa ilmaisemaan esimerkiksi omistamista, suhdetta tilaan ja paikkaan sekä tekemisen aikaa.

Sanat voivat taivua useisiin luokkiin. Nouns and adjectives taivuvat pääosin sijamuorissa: nominatiivi, genetiivi, partitiivi sekä useita lokatiivisia muotoja, kuten inessiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi ja allatiivi. Myös essiivi ja translatiivI sekä abessiivi kuuluvat yleisimmin käytettyihin taivutuksiin. Taivutuksessa vokaali- ja konsonanttiharmonia sekä sanan vartalon vähittäinen muutos (graduaatio) vaikuttavat siihen, millä pääte- tai muoti määrityksen saa. Monilla sanoilla taivutussäännöt voivat myös muuttaa sanan vartaloa.

Verbit taivuvat persoonakaavassa (yksikkö/monikko, 1., 2. ja 3. persoonat), aikamuodoissa sekä moduksissa (indikaattori, konditionaali, potentiaali, käsky). Lisäksi verbisysteemi sisältää passiivi- ja partisiippimuodot sekä vertailut eri aikakaavioissa. Negatiivinen lause voi käyttää erillistä verbiä 'ei', jolloin varsinaisen pääverbin taivutus sijoittuu kieltosanan ympärille.

Taivutus on operatiivinen osa suomen kielioppia; sen tunteminen helpottaa sanojen oikeaa käyttöä, lauseiden rakennetta ja merkityksen tulkintaa. Opetuksessa painottuvat yleisimmät taivutussäännöt sekä esimerkit, joissa näkyy sija- ja aikamuotojen vaihtelu.