säteilylähtöjä

Säteilylähtöjä, tai säteilylähteitä, ovat materiaaleja tai laitteita, jotka emittoivat ionisoivaa säteilyä. Ne voivat olla luonnollisia tai keinotekoisia. Ionisoiva säteily voi aiheuttaa biologisia vaurioita, ja sen hallinta perustuu riskinarvioon, annostukseen ja suojaukseen sekä sekä turvalliseen käsittelyyn ja varastointiin.

Luonnolliset säteilylähteet ovat kaikkialla taustasäteilyn muodossa. Esimerkkejä ovat radon maaperässä ja rakennuksissa, uraani- ja torium-sisällöt sekä kosminen säteily. Keinotekoiset lähteet syntyvät ihmisen toiminnasta ja niitä käytetään lääketieteessä, teollisuudessa ja tutkimuksessa. Keinotekoiset lähteet voivat olla avolähteitä tai kapseloituja lähteitä (sealed sources). Esimerkkejä ovat radiologisiin tarkoituksiin käytettävät lähteet sekä ydinlaitosten sivutuotteet.

Käyttötapoja on monia. Lääketieteessä säteilyä käytetään diagnostisissa kuvantamismenetelmissä (esimerkiksi röntgen- ja CT-kuvat) sekä sädehoidossa. Teollisuudessa säteilyä käytetään materiaalien tarkastukseen, laatua kontrolloimaan ja lähteiden tutkimukseen. Tutkimuksessa ja ympäristötutkimuksessa säteilyä hyödynnetään esimerkiksi kuvantamisessa ja mittauksissa.

Turvallisuus ja sääntely perustuvat periaatteisiin, kuten ALARA (säteilyaltistuksen minimoiminen), sekä oikeisiin varastointi-, käytön- ja hävitysmenettelyihin. Säteilylähteiden käsittelyä säätelevät kansainväliset organisaatiot (esim. ICRP, IAEA) sekä kansalliset viranomaiset (esim. STUK Suomessa). Ohjeistukset korostavat asianmukaista koulutusta, dosemittauksia ja säteilyfysiikan mukaista suojautumista.

Hävittäminen ja kierrätys ovat tärkeä osa säteilylähteiden elinkaarta. Keinotekoiset lähteet on suunniteltu käytön jälkeen palautettaviksi, kierrätettäviksi tai turvallisesti loppusijoitettaviksi asianmukaisiin vastaanotto- ja käsittelyjärjestelmiin. Äkillinen vahinko tai rikkoutuminen vaativat välitöntä nopeaa toimintaa ja viranomaisten ohjeiden noudattamista.