säieteorioita

Säieteoria on teoreettisen fysiikan ala, joka pyrkii yhdistämään kaikki perushiukkaset ja luonnonvoimat yhdeksi yhtenäiseksi teoriaksi. Sen keskeinen ajatus on, että fysiikan alkeishiukkaset, kuten elektronit ja kvarkit, eivät ole pistemäisiä, vaan pikemminkin värähteleviä säikeitä tai "stringejä". Nämä säikeet ovat uskomattoman pieniä, luokkaa Planckin pituus (noin 10^-35 metriä).

Säikeiden eri värähtelytilat vastaavat erilaisia alkeishiukkasia. Samalla tavalla kuin viulunkieli voi tuottaa eri nuotteja riippuen siitä, miten se värähtelee, säikeen eri värähtelyt tuottavat esimerkiksi fotoneja, gravitoneja tai elektroneja. Säieteoria vaatii enemmän kuin neljä ulottuvuutta, joita havaitsemme (kolme tilaulottuvuutta ja yksi aikaulottuvuus). Yleisimmissä muodoissaan säieteoria edellyttää 10 tai 11 ulottuvuutta. Nämä ylimääräiset ulottuvuudet oletetaan olevan "käpristyneet" niin pieniksi, etteivät ne ole havaittavissa arkiymmärryksessämme.

Säieteoria tarjoaa potentiaalisen keinon yhdistää kvanttimekaniikka, joka kuvaa hyvin pienten olioiden maailmaa, ja yleinen suhteellisuusteoria, joka kuvaa gravitaatiota ja suuria rakenteita, kuten tähtiä ja galakseja. Erityisesti se pystyy ennustamaan gravitonin, gravitaation välittäjähiukkasen, olemassaolon ilman erityisiä oletuksia. Säieteoria on edelleen aktiivisen tutkimuksen kohteena, ja sille ei ole vielä suoria kokeellisia todisteita. Sen matemaattinen monimutkaisuus ja ulottuvuuksien suuri määrä tekevät sen testaamisesta erittäin haastavaa nykyisillä havaintomenetelmillä.