surfaktantti

Surfaktantti on pintajännitystä alentava aine, jolla on amfifiilinen rakenne: hydrofiilinen pää hakee vettä ja hydrofobinen häntä suosii öljyisiä faaseja. Tämän rakenteen vuoksi surfaktantit asettuvat rajapinnoille, vähentävät nesteiden välistä vastusta ja helpottavat kosteuttamista sekä tarttumista. Kun pitoisuus kasvaa, aineet voivat muodostaa mikellejä, jotka auttavat epäorgaanisten ja orgaanisten aineiden sekoittumista.

Surfaktantit jaetaan yleisimmin aniooneihin, katiooneihin, ei-ionisiin ja zwitterionisiin. Esimerkkejä: natriumdodekylisulfaatti (SDS) on anioninen surfaktantti, CTAB (cetyltrimethylammonium bromide) katjoninen, ja ei-ionisia esimerkkejä ovat alkylpolyglukosidit. Zwitterionisiin surfaktantteihin kuuluvat esimerkiksi cocoamidopropylbetaiini. Näiden ryhmien kemialliset vaihtoehdot sekä ominaisuudet vaihtelevat, mikä tekee sopivan valinnan erilaisten sovellusten mukaan.

Toimintaperiaate ja tärkeitä ominaisuuksia: surfaktantit alentavat pintajännitystä ja mahdollistavat märkyyden, emulsioinnin, vaahtoamisen ja dispergoinnin. Niillä on kriittinen mikellien muodostumisvaihe (CMC), jonka yläpuolella molekyylit muodostavat rakenteita, jotka voivat kapseloida rasvoja. Hydrophilic–lipophilic balance (HLB) -arvolla arvioidaan, millaisiin emulsiotuotteisiin surfaktantti soveltuu parhaiten.

Käyttökohteet ja ympäristö: surfaktantteja käytetään pyykin- ja astianpesuaineissa, kosmetiikassa, lääketeollisuudessa ja elintarvikkeissa sekä teollisuusprosesseissa. Biologinen hajoavuus ja ympäristövaikutukset ovat keskeisiä huomioita, ja säädökset ohjaavat hyväksyttäviä pitoisuuksia sekä turvallisuuskäytäntöjä. Surfaktantteja arvioidaan sekä tehokkuuden että turvallisuuden kautta.