stereoääntä

Stereoääni on äänentoiston ja äänityksen perusmalli, jossa ääni tallennetaan ja toistetaan kahdella erillisellä kanavalla, yleensä vasemmalla ja oikealla. Tämän kaksikanavaisen toteutuksen avulla voidaan luoda tilallinen kuuntelukokemus: äänilähteet vaikuttavat siltä kuin ne sijoittuisivat kuuntelijan ympärille.

Historian kehitys alkoi 1930-luvulla Alan Bluminin kehittämällä ja patentoimalla stereofonialla. 1950-luvulla stereolevyt yleistyivät ja 1970-luvulla elokuvateollisuus otti käyttöön Dolby Stereo -järjestelmän, mikä teki stereosta yleisön enemmistön formaat​​in elokuvissa. Sen jälkeen stereo on säilynyt yleisimpänä kahden kanavan muotona musiikissa, televisiossa ja radiotuotannossa.

Miten stereo toimii: kaksi kanavaa tuottaa aikaviiveen vasemmalta oikealle sekä äänenvoimakkuuseron, joita aivot tulkitsevat lähteen sijainnin hahmottamiseksi. Panostus- ja sijoitusäänien avulla voidaan muokata äänimaisemaa ja tuntea tilan syvyyttä sekä leveyttä. Toistotapoja ovat perinteisesti kaksi kaiutinta tai laadukas kuulokkeisto.

Toistomuodot ja käytännöt: stereo tarkoittaa yleisesti kahta kanavaa, joita voidaan käsitellä digitaalisen PCM- tai analogisen tallenteen kautta. Elokuvissa ja tallenteissa käytetään lisäksi erilaisia formats, kuten Dolby Stereo -imiä. Monissa tallenteissa on myös mono-yhteensopivuus.

Sovellukset ja rajoitteet: stereo on keskeinen muoto musiikissa, elokuvissa, televisiossa ja videopeleissä. Se tarjoaa tilantuntua, mutta ei aina kuvaa kolmiulotteista tilaa yhtä täydellisesti kuin monimutkaisemmat, objektiivipohjaiset äänijärjestelmät. Silti stereon asema pysyy vahvana sekä kuluttaja- että ammattilaiskäytössä.