sisämarkkinaa

Sisämarkkina, Suomessa usein puhutaan sisämarkkinoista, viittaa Euroopan unionin sisäiseen markkinaan, jossa jäsenvaltiot poistavat kaupallisia esteitä tavaroiden, palveluiden, pääoman ja ihmisten vapaan liikkumisen tiellä. Tämän neljän vapauden avulla markkinasta muodostuu laaja kaupallinen tilamarkkinointi, jossa tavaroiden vapaata vaihtoa pyritään turvaamaan, palvelujen tarjonta voidaan järjestää yli valtioiden rajojen, sekä sijoitukset ja työvoima voivat liikkua sujuvasti.

Keskeisiä keinoja ovat lainsäädännön harmonisointi ja standardien yhteensovittaminen sekä välitön tunnustaminen (mutual recognition) eri maiden sääntöjen välillä. Yhteistä kilpailupolitiikkaa sovelletaan, jotta markkinat toimivat tehokkaasti eivätkä edistä monopolistista asemaa. CE-merkintä, eurooppalaiset standardit ja yhteiset tunsijat helpottavat tavaroiden vapaata liikettä. Lisäksi kuluttajien oikeudet ja vihreät sekä digitaaliset standardit pyritään huomioimaan sisämarkkinan kehittämisessä.

Historia ja kehitys: ajatus viritteli 1950-luvulla, ja 1980-luvulla käynnistettiin Single Market -ohjelma, jonka tavoitteena oli toteuttaa sisämarkkinat kokonaisuudessaan vuoden 1993 tienoilla. Tämän jälkeen on toteutettu jatkuvia laajennuksia ja uudistuksia, mukaan lukien digitaalisen sisämarkkinan aloite (Digital Single Market, 2015) sekä palvelualojen ja energiamarkkinoiden syventäminen.

Käytännössä sisämarkkina vaikuttaa kuluttajiin, yrityksiin ja työntekijöihin mahdollistamalla helpomman pääsyn rajat ylittävään kaupankäyntiin, sekä luomalla kilpailukykyä EU:n taloudelle. Kansallinen sääntely ja EU-tasoisten sääntöjen yhteensovitus ovat keskeisiä tekijöitä markkinoiden toimivuudessa.