siirtokuvioinnit

Siirtokuviointi on pintakuviointitekniikkojen ryhmä, jossa valittu kuviopinta siirretään kalvon, kalvopaperin tai muun siirtopohjan kautta kohdepinnoille. Tarkoituksena on saavuttaa tarkka, yksityiskohtainen kuvio ilman suoraa maalausta tai piirtämistä. Tekniikkaa käytetään sekä teollisesti että harrastajapuolella, ja se kattaa useita siirtomenetelmiä.

Historian juuret ovat keramiikassa ja posliiniteollisuudessa 1700–1800-luvuilla, jolloin kuviot siirrettiin lasitteen pinnalle siirtokalvojen avulla ja poltettiin kiinnittymään. Myöhemmin tekstiilit, tapetit, lasi- ja metallityöt sekä muu teollinen koriste- ja kuviopainoottivat tämän periaatteen osaksi tuotantoprosesseja. Digitaalisen aikakauden myötä tekniikka on laajentunut ja monipuolistunut, mutta perusperiaate pysyy: kuviopaino siirretään väliaineesta kohdepinnoille kontrolloiduissa olosuhteissa.

Tekniikat voidaan jakaa useisiin päätyyppeihin. Vesisiirtokalvot (water slide decals) asetetaan kosteuden avulla kohdepinnoille ja kiinnitetään. Lämpösiirto (heat transfer) käyttää lämpöä ja painetta siirtäjän kiinnittämiseksi; kuivasiirto (dry-transfer) ei vaadi vettä ja käyttää liimattavaa siirtopintaa. Lisäksi käytetään serigrafian ja muiden painotekniikoiden yhdistelmiä sekä nauhoitettuja tai foil-tyyppisiä siirtopintoja.

Sovelluskohteita ovat keramiikka ja posliini, lasi, metallit, puu, tekstiilit sekä tapetit. Etuja ovat korkea yksityiskohtaisuus, nopea tuotanto ja kustannustehokkuus monistettavissa malleissa. Haasteita ovat materiaalikohtaiset reaktiot, värien ja kiinnityksen kestävyys sekä oikeanlaisen lämpötilan ja kosteuden hallinta. Nykyään siirtokuviointi yhdistyy sekä perinteisiin että digitaalisiin dekaleihin ja on yhä keskeinen tekniikka sekä teollisessa tuotannossa että harrastajamotivaatiossa.