rikkipitoisuuteen

Rikkipitoisuus tarkoittaa aineen rikkien määrää suhteessa kokonaismassaan. Yleisiä mittayksiköitä ovat prosentti massasta (% m/m) sekä miljoonannen osa (ppm, mg/kg). Eri konteksteissa rikkipitoisuus ilmaistaan näillä tai vastaavilla yksiköillä, ja tulkinta riippuu aineesta sekä sovelluksesta.

Rikkipitoisuutta tarkastellaan monissa käyttökohteissa. Polttoaineissa rikin määrä vaikuttaa päästöihin ja laitteiden korroosioon: pienemmällä rikkipitoisuudella voidaan vähentää rikkidioksidin ja muiden pienhiukkasten muodostumista sekä alentaa korroosion riskiä polttoainejärjestelmissä. Kansainväliset ja kansalliset säädökset asettavat rikkipitoisuusrajoja erilaisten käyttötarkoitusten mukaan; esimerkiksi merenkulkusektorilla maailmanlaajuisen IMO-sääntelyn mukainen yleinen cap on 0,5 % m/m, ja joillain alueilla on 0,1 % rajoitus.

Mittausmenetelmät rikkipitoisuudelle vaihtelevat näytteen perusteella. Keskimäärin rikkipitoisuus mitataan kokonaissulfurin määränä käyttämällä esimerkiksi X-ray fluorescence -menetelmiä (XRF) kiinteille ja nestemäisille näytteille sekä palamisperusteisia märkäkemiallisia tai spektroskooppisia tekniikoita, kun halutaan tarkentaa pitoisuutta pienemmille tasoille. Näytteen valmistus, mittausmenetelmä ja tulosten epävarmuustekijät riippuvat aineen koostumuksesta ja sovelluksesta.

Sovellusalueet kattavat muun muassa polttoaineet, maaperän ja viljelykasvit sekä teollisuusmateriaalit. Maaperässä rikkipitoisuus on kasvien ravinteiden kannalta keskeinen ja vaikuttaa lannoitus- ja viljelystrategioihin. Teollisuudessa rikittäisyys vaikuttaa materiaalien ominaisuuksiin kuten hitsattavuuteen, koneelliseen käsittelyyn ja korroosioon. Rikkipitoisuutta tulkitaan standardien ja laatutasojen mukaan, ja tulokset voivat pressuun liittyen johtaa toimenpiteisiin rikkipitoisuuden hallitsemiseksi.