reseptorityypejä

Reseptorit ovat solujen signaalinvastaanottajia, jotka sitovat ulkoisia signaaleja kuten hormoneja, neurotransmittereitä tai muita ligandeja ja muuntavat tämän sitoutumisen solun sisäiseksi vasteeksi. Ne voivat sijaita solukalvon pinnalla tai olla sisäisiä, ja niiden luokittelu perustuu siihen, miten signaali muutetaan ja välitetään edelleen soluun.

Keskeiset reseptorityypit ovat: G-proteiinikytkentäiset reseptorit (GPCR), enzyme-linked reseptorit sekä ligand-gated ionkanavareseptorit, sekä sisäiset eli ydinreseptorit. GPCRit muodostavat seitsemän transmembranaaria aluetta, aktivoivat G-proteiineja ja laukaisevat sekundaariviestinnän kuten cAMP-, IP3- ja Ca2+-signaalit. Enzyme-linked reseptorit käsittävät reseptoreita, joissa on kinaasitoiminto; tyypillisiä alaryhmiä ovat tyrosiinikinaasireseptorit (RTK) sekä seriin/threonin-kinasireseptorit, joiden autophosphorylaatio käynnistää erilaisia kinasi- ja MAPK-/PI3K-reittejä. Ligand-gated ionkanavareseptorit avautuvat ligandin sitoutuessa ja aiheuttavat nopean ionivirran sekä muutoksia solun sähköisessä tilassa. Sisäiset reseptorit sitoutuvat lipofiilisiin ligandihin kuten steroidihormoneihin ja kilpaileviin yhdisteisiin sekä toimivat ydinreseptoreina säätelevät geenien ilmentymistä; vasteet ovat usein hitaampia.

Roolit ja merkitys: reseptorit ohjaavat lukuisia fysiologisia prosesseja, ja ne ovat tavallisia lääkehoidon kohteita. Farmakologiassa suurimmat kohdealueet ovat GPCR:t, RTK:t ja ionkanavareseptorit; lääkkeet voivat muuttaa vasteen voimakkuutta, kestoa ja spesifisyyttä. Signaalinsiirtoreiteissä esiintyy myös säätelymekanismeja kuten desensitisointi ja reseptoripinnojen määrän muutokset.