reflektoituminen

Reflektoituminen tarkoittaa kriittistä pohtimista omien kokemusten, toimintatapojen ja niistä saatavien oppien suhteen. Siinä pyritään ymmärtämään, miksi jokin ratkaisu toimi tai ei toiminut, mitä tunteita ja arvoja tilanne herätti sekä miten toiminta voidaan muuttaa parempaa tulevaisuutta varten. Reflektoituminen liittyy metakognitiiviseen ajatteluun ja ammatilliseen kehittymiseen, ja sitä käytetään sekä yksilöllisesti että ryhmissä.

Käytännössä reflektoituminen liittyy kokemukselliseen oppimiseen. Se on yleistä opetuksessa, terveydenhuollossa, sosiaalityössä ja muussa ammatillisessa toiminnassa, joissa työntekijät arvioivat sekä suoritustaan että potilaiden tai asiakkaiden tilanteita. Tyypillisiä muotoja ovat päivittäiset reflektoivat kirjoitukset, portfoliot, ryhmäkeskustelut sekä palautekeskustelut, joissa pohditaan tapahtuneen merkitystä ja kehittämistarpeita.

Teoreettisia viitekehyksiä reflektoitumiselle ovat muun muassa Gibbsin reflektointikehys, joka etenee usein desciptive-tilasta kohti suunnitelmia; Schönin reflektointi-in-action ja reflektointi-on-action, joissa pohdinta tapahtuu sekä toiminnan aikana että sen jälkeen; sekä Kolbin kokemus-perusteinen oppimisen kierto, johon reflektointi kuuluu olennaisena osana. Termiä käytetään sekä suomen kielessä että vakiintuneesti englanniksi “reflective practice” ja sen variaatioita.

Hyödyt sisältävät syvemmän ymmärryksen omista toimintamalleista, paremmat päätöksentekotaidot, jatkuvan oppimisen kulttuurin sekä etiikan ja ammattitaitojen kehittämisen. Haasteisiin kuuluu ajan puute, reflektioiden mielekkyyden ja laadun varmistaminen sekä riskit pinnallisesta tai pelkästään itsekeskeisestä pohdinnasta. Siksi reflektoituminen tarvitsee selkeät tavoitteet, systemaattiset menetelmät ja palautteen tukemaa ohjausta.