randomointi

Randomointi, suomalaisessa tieteellisessä kirjoituksessa usein nimellä satunnaistaminen, on tutkimusmenetelmä, jossa tutkimukseen osallistuvat yksiköt jaetaan sattumanvaraisesti eri ryhmiin. Tavoitteena on tasata sekä tunnetut että tuntemattomat ennakoivat tekijät ryhmien välillä, jotta voidaan arvioida syy–seuraussuhteita luotettavammin ja vähentää valikoitumis- ja sekoittumisvirheitä.

Yleisimpiä menetelmiä ovat yksinkertainen randomointi, lohkorandomointi (block randomization), stratified randomointi sekä adaptiivinen randomointi. Satunnaisuus voidaan toteuttaa tietokoneohjelmistolla tai satunnaislukukorttien avulla. Allokaatio tulee suojata ennen tutkimuksen alkua eli allocation concealment, jotta tutkijat ja osallistujat eivät voi ennakoida seuraavaa ryhmää ja siten vaikuttaa tuloksiin. Blindointi tarkoittaa useimmiten sitä, ettei osallistujat, hoitohenkilökunta eikä arvioijat tiedä keneen ryhmään kukin kohde kuuluu.

Sovellukset ja historia: randomointia käytetään laajasti kliinisissä kokeissa sekä muissa kokeellisissa tutkimuksissa, kuten psykologisissa, sosiaalitieteen ja maatalouden tutkimuksissa. Sen juuret ovat 1920-luvulla Ronald Aylmer Fisherin jäsenkokeissa, ja nykyisin käytännöt ohjataan esimerkiksi CONSORT- ja Cochrane-ohjeistuksilla.

Hyödyt ja haasteet: randomointi parantaa tutkimuksen sisäistä validiteettia ja mahdollistaa luotettavan tilastollisen päättelyn sekä intention-to-treat -lähestymistavan. Haasteita voivat olla logistiset kustannukset, eettiset huomioitavat sekä pienissä otoksissa sattuman aiheuttama ryhmien epätasapaino; huolellinen suunnittelu ja toteutus ovat olennaisia.