radioviestintä

Radioviestintä tarkoittaa tiedonvälitystä radioaaltojen välityksellä. Se kattaa sekä yksisuuntaiset lähetykset, kuten radiolähetykset ja televisio, että kaksisuuntaiset järjestelmät, kuten langattomat tietoliikenneverkot, satelliittiyhteydet ja teollisuusviestintä. Keskeisiä osia ovat lähetin, vastaanotin, kanava ja antenni. Viestintäprosessi sisältää modulaation, koodauksen, virheenkorjauksen sekä signaalin suojaamisen.

Modulaatio ja päämenetelmät ovat radioviestinnän keskei­set tekniset ominaisuudet. Analogiset modulaatiot, kuten AM ja FM, sekä digitaaliset modulaatiot, kuten QAM, PSK ja OFDM, mahdollistavat tiedon siirtämisen radioaalloilla. Eri käyttömahdollisuudet toteutetaan useiden pääsymenetelmien avulla, kuten aikamultipleksinnulla (TDMA), usean käyttäjän jaolla (FDMA, CDMA) sekä nykyaikaisissa verkoissa OFDMA.

Sovellukset kattavat laajasti eri aloja. Keskeisiä ovat perinteiset radiolähetykset ja televisiolähetykset, matkapuhelinverkot sekä satelliitti- ja verkkoviestintä. Lisäksi radio- ja meriliikenne-, ilmailuviestintä sekä teollisuus- ja hätäviestintä ovat tärkeitä osa-alueita. Radioviestintä sisältää sekä kaupalliset että ammatilliset sekä harrastajayhteisöt, kuten ammatilliset radioliikenneverkot ja harrastajaradiotoiminta.

Sääntely ja standardointi määrittelee taajuuksien käytön ja tekniset vaatimukset. Kansainvälisesti ITU ohjaa taajuusvarauksia ja käytäntöjä, ja kunkin maan regulatoriset viranomaiset myöntävät lisenssit sekä valvovat käyttöä. Standardoitujen protokollien ja laitteistojen, kuten GSM/UMTS/LTE/5G, Wi‑Fi, Bluetooth sekä DVB-standardeja, avulla laitteet toimivat yhteensopivasti.

Historia ulottuu 1900-luvun alkuun, jolloin radiolähetykset kehittyivät perustuen varhaisiin mittauksiin ja tekniikoihin. Siirtymä analogisista järjestelmistä digitaalisiin verkkoihin on muuttanut yhteiskunnan viestintää ja ajanut kohti yhä nopeampia, joustavia yhteyksiä.