radioaktiiviseen

Radioaktiivisuus on ominaisuus, jossa tietyt atomiytimet hajoavat itsestään ja lähettävät ionisoivaa säteilyä. Hajoaminen on tilastollinen prosessi: yksittäisen ytimen kohtalo on arvaamaton, mutta suurten joukkojen käyttäytyminen noudattaa todennäköisyyksiä ja puolittumisajan määrettä. Yleisimmät hajoamistavat ovat alfa-, beta- ja gamma-säteily. Alfa-säteily koostuu suurikokoisista hiukkasista ja pysähtyy helposti ohueen materiaaliin; beta-säteily koostuu elektronisista hiukkasista ja tunkeutuu hieman paremmin; gamma-säteily on korkeaenergistä fotoni-rypästä, jolla on suuri läpäisykyky. Aktiivisuus kuvaa, kuinka monta ydintä hajoaa sekunnissa, ja sen yksikkö on becquereli (Bq). Säteilyannoksen ja sen biologisen vaikutuksen mittayksikköjä ovat gray (Gy) ja sievert (Sv).

Lähteet ja luonnollinen taustatikko: Radioaktiivisuus esiintyy sekä luonnossa että ihmisen toiminnassa. Luonnollisia lähteitä ovat uraani-238, torium-232 ja kalium-40 sekä radon-kaasut, jotka voivat esiintyä sisäilman tai maaperän ulkopuolella. Keinotekoisia lähteitä ovat ydinreaktorit, radioisotopeja käyttävät lääketieteelliset ja teolliset laitteet sekä tutkimuslaitteet. Eri isotooppeilla on erilaiset puolittumisajat, mikä vaikuttaa sekä käyttöaiheisiin että suojautumistarpeisiin.

Sovellukset ja turvallisuus: Lääketiede hyödyntää radioisotopeja diagnostiikassa (PET, SPECT) ja hoidossa (säteilyhoidot). Radiokarbondatingin kaltaiset menetelmät auttavat arkeologiaa ja geologiaa ajoittamaan kohteita. Säteilyturvallisuus perustuu altistumisen hallintaan: rajoitukset, suojavälineet, etäisyys ja aikarajat sekä kansainväliset ja kansalliset ohjeistukset.