Pullupvastusta käytetään useimmiten logiikkamääritys- tai bussijohtojen yhteydessä. Kun signaalilinjaa ajaa alas, vastuksesta virta virtaa linjan kautta virtalähteeseen ja jännite linjalla pysyy lähellä nollaa. Kun linja ei ole ajettuna alas, vastus vetää linjan korkeaksi akkutoiminnan kautta, jolloin syntyy määritelty korkea taso. Tämä on tärkeää esimerkiksi I2C-busseilla ja muilla järjestelmillä, joissa useat ajurit voivat kytkeytyä linjaan.
Vastuksen arvo vaikuttaa sekä lohkotason virrankulutukseen että signaalin reaktionopeuteen. Pienempi vastusarvo nostaa luennan korkeaksi nopeasti mutta kasvattaa virrankulutusta silloin kun linja on ajettu alas. Suositeltuja arvoja yleisössä digitaalisessa logiikassa ovat tyypillisesti 4,7 kilo-ohmista 10 kilo-ohmiin (esim. 4,7 kΩ–10 kΩ), riippuen käyttöjännitteestä ja linjan kapasitanssista. I2C-busseilla käytetään usein 4,7 kΩ–10 kΩ vastaavia arvoja. Monet mikrokontrollerit tarjoavat sisäisiä pull-up-vastuksia, joiden arvot ovat tyypillisesti 20–50 kilo-ohmia, mutta ne ovat usein weaker-tyyppisiä kuin ulkoiset vastukset.
R-arvon valinnassa noudatetaan I_low- tai I_sink-särmää: kun linja ajetaan alas, vastuksen kautta kulkeva virta I = Vcc / R, ja ajurin on kestettävä tämä virta. Siksi R ei saa olla liian pieni. Toisaalta korkea R hidastaa jännitteen kohoamista, kun linja vapautuu ajamisesta. Signaalin nousuaikoja voidaan arvioida taukoarvolla tau = R × Cbus, missä Cbus on linjan ja mittauslaitteiden kapasitanssi.
Pullupvastus eroaa pull-down (alasvetävä) vastuksesta siinä, että se vahvistaa epä-aktiivisen tilan korkeaksi. Käytännössä valinta riippuu siitä, millä tavalla signaali on tarkoitus ajettuna: avoin kollektor/tai avoin drain -tilassa käytetään yleensä pull-upvastusta, kun taas palautus korkeaksi voidaan toteuttaa pull-down -vastuksella.