peruskielenoppimiseen

Peruskielenoppiminen viittaa ensimmäisen kielen, usein äidinkielen, omaksumiseen varhaislapsuudessa. Tämä ilmiö kuuluu kieli- ja kognitiivisen tutkimuksen piiriin, ja sen tarkastelu yhdistää biologiset valmiudet sekä kieliympäristön vaikutukset. Tutkimuksessa selvitetään, miten lapset oppivat ääniä, sanastoa, syntaksia ja merkityksiä vuorovaikutuksessa vanhempien, perheen sekä muiden kieltä käyttävien kanssa.

Keskeisiä kehitysvaiheita ovat varhainen puhe ja äänteiden kehitys, ensisanat noin vuoden iässä, kaksisanat noin 18–24 kuukauden iässä sekä telegraafinen puhe ja vähittäinen lauseiden monimutkaistuminen 2–5-vuotiaana. Sanaston laajentuminen ja kiteytyminen kieliopillisiksi rakenteiksi tapahtuvat vuorovaikutuksessa ympäristön kielellisen palautteen kanssa.

Vaikutteet: sekä biologiset valmiudet että kieliympäristö, kuten vanhempien vuorovaikutus, lukeminen, leikki ja päivittäinen puhe. Monikielisessä ympäristössä peruskielenoppiminen voi tapahtua rinnakkain useiden kielten kanssa, ja oppimisen tavat voivat vaihdella yksilöllisesti. Eri teoreettiset lähestymistavat korostavat toisiaan: natiivistinen näkemys painottaa sisäisiä kielellisiä rakenteita, kun taas tilastolliset ja käytännölliset lähestymistavat korostavat ympäristön ja vuorovaikutuksen roolia kielen oppimisessa.

Arviointi ja tuki: normaalin kehityksen seuraaminen ja viivästymien varhainen havaitseminen. Tarvittaessa varhainen tuki ja asiantuntevat ohjaus- sekä kasvatustoimet voivat tukea kielellistä kehitystä ja kielenoppimisen sujuvuutta. Peruskielenoppimisen ymmärrys tukee sekä varhaiskasvatusta että vanhempien kielellistä vuorovaikutusta lapsen kehityksen kannalta.