oksidointiaine

Oksidointiaine, eli hapetin, on aine, joka ottaa vastaan elektroneja toisen aineen pelkistyessä. Hapetin pelkistyy samalla, kun toinen aine hapettuu. Hapetin vahvistaa kemiallisen reaktion etenevyyden redoxreaktiossa. Hapettimen voimakkuus voidaan ilmaista standardipotentiaalilla (E°); suurempi E° merkitsee yleensä vahvempaa hapetinta.

Voimakkuus riippuu olosuhteista, kuten pH-arvosta ja liuosten koostumuksesta, joten samaa ainetta voidaan välillä pitää vahvana tai lievänä hapettimenä. Yleisimmät hapettimet ovat molekyylihappi (O2), vetyperoksidi (H2O2), otsoni (O3), klori (Cl2), permanganaatti (MnO4−) ja dikromaatti Cr2O7^2−. Biologiassa hapetusta käytetään solujen energiantuotannossa: hapen vastaanottama elektroni pelkistyy, kun taas toinen aine hapettuu.

Hapettimia hyödynnetään laajasti teollisuudessa ja laboratoriossa. Niitä käytetään desinfektiossa, valkaisussa sekä orgaanisten ja epäorgaanisten yhdisteiden oksidoinnissa. Vedenkäsittelyssä hapettimet auttavat poistamaan epäpuhtauksia ja tappamaan mikrobeja. Oksidointireaktiot voivat olla exothermisiä ja vaativat huolellista hallintaa sekä asianmukaisia turvallisuus- ja varastointimenettelyjä.

Turvallisuus ja varastointi: Koska hapettimet ovat usein voimakkaita ja reaktiivisia, ne voivat reagoida vaarallisesti muiden aineiden kanssa. Niitä säilytetään erillään helposti pelkistyvistä aineista sekä tulenlähteistä, käytetään suojavarusteita ja varmistetaan hyvä ilmanvaihto käsittelyn yhteydessä.