merkintäformaatteista

Merkintäformaatit ovat kieliä tai syntakseja, joiden avulla teksti voidaan merkitä rakenteellisesti ja usein semantillisesti. Niiden tarkoituksena on osoittaa, mitä osat kuten otsikot, kappaleet, luettelot, taulukot ja linkit tarkoittavat ja miten ne esitetään tai tulkitaan. Merkintäformaatit eivät yleensä suorita laskentaa, vaan kuvaavat sisällön rakennetta ja merkityksiä.

Tyypillisesti merkintäformaatit jaetaan kahteen pääluokkaan: SGML-perheitä hyödyntäviin ja kevyempiin kirjoitus- ja julkaisemiskieliin. Perinteisiä ovat HTML ja XML sekä niiden kanssa käytetyt DTD:t ja XML-skeemat. Kevyet merkintäformaatit, kuten Markdown, reStructuredText ja AsciiDoc sekä Textile, on suunniteltu kirjoittamisen nopeuden ja luettavuuden parantamiseksi. Tieteellisissä julkaisuissa käytetään LaTeXia tai troffia, jotka painottavat korkeatasoista typografiaa. JSON puolestaan on dataformaatti, eikä varsin markup-kieli, mutta sitä käytetään usein rakenteellisen datan kuvaamiseen.

Ominaisuudet: Merkintäformaatit määrittelevät elementtien tunnisteet ja niiden hierarkkisen rakenteen. Ne voivat sisältää attribuutteja, kuten tyylit tai semanttisen merkityksen. Dokumentteja voidaan validoida DTD:llä, XML Schema -malleilla tai Relax NG -malleilla. Parsereilla ja renderöijillä on keskeinen rooli: ne tulkitsevat merkinnät ja tuottavat halutun esityksen.

Historia ja standardointi: SGML kehitettiin 1980-luvulla monimutkaisten merkkijärjestelmien hallitsemiseksi. HTML sekä XML ovat sen jälkeläisiä; HTML on webin peruskieli ja HTML5 on nykyinen standardi. Kevyet merkintäformaatit korostavat kirjoittamisen sujuvuutta ja sisällön uudelleenkäyttöä, kun taas LaTeX keskittyy tieteellisiin julkaisuin.

Käyttökohteet: Verkkosivut ja sovellusten käyttöliittymät, tekninen dokumentaatio sekä tieteelliset julkaisut. Merkintäformaatit helpottavat sisällön erottelua esityksestä sekä mahdollistavat sisällön muuntamisen erilaisiin medioihin ja järjestelmiin.