magneettilevyjä

Magneettilevyt ovat kiinteitä tallennusalustoja, joita käytetään erityisesti kovalevyissä (HDD). Jokainen levy on yksi tai useampi pyörivä platto, joiden pinnalle on levitetty magneettinen kerros. Data tallennetaan magnetoituneina alueina levyn pinnalle; lukeminen ja kirjoittaminen tapahtuvat, kun luku- ja kirjoituspäät liikkuvat plattojen pyöriessä ja muokkaavat tai mittaavat magnetoinnin suuntaa.

Historia ulottuu 1950-luvulle, ja merkittäviä edistysaskeleita saavuttiin IBM:n RAMAC-järjestelmissä 1956, jotka käyttivät 50 levyä, 24 tuuman kokoisia ja tallensivat noin 5 megatavua. Tämän jälkeen levyjen koko pieneni ja 3,5– tai 2,5-tuumaiset muodot tulivat yleisiksi, samalla kapasiteetti kasvaen lukemattomasti.

Teknisesti magneettilevyt koostuvat lasi- tai alumiinipohjaisesta substraatista, päällystettynä ohutmagnetoituvalla kerroksella. Data tallennetaan pieninä magnetoituneina alueina, joita kutsutaan sektoreiksi ja raidoiksi. Lukeminen tapahtuu, kun luku-/kirjoituspäät skannaa levyn pintaa ja mittaa magnetoinnin suunnan muutoksia; kirjoitus puolestaan muuttaa magnetoinnin suuntaa. Nykyisin käytetään perpendikulaarista tallennusta ja useita levyjä sekä monikerroksisia rakenteita, mikä parantaa tiheyttä ja kapasiteettia.

Käyttö ja rajoitteet: magneettilevyt tarjoavat suuren tallennuskapasiteetin kohtuulliseen hintaan ja ovat ei-volatileja, eli tiedot säilyvät ilman virtaa. Ne kuitenkin ovat mekaanisia ja alttiita tärinälle, iskuille sekä lämmölle. Verrattuna nykyaikaisiin SSD-levyihin, HDD:t ovat hitaampia, mutta ne ovat edelleen yleisiä suurikapasiteettisen massatallennuksen ja arkistoinnin parissa.

Nykyisin kovalevyt ovat yleisimmin käytettyjä sekvenssissä sekä kotikäytössä että palvelinympäristöissä, 2,5– ja 3,5-tuuman muodoissa. Niiden rooli on edelleen tärkeä suurten tallennusmäärien kustannustehokkaana ratkaisuna, vaikka SSD-levyjen yleistyminen on muuttanut käyttötapoja.