lämpötilaantureiden

Lämpötilaanturit, eli lämpötila-anturit, ovat laitteita, jotka mittaavat ja raportoivat lämpötilaa. Niitä käytetään laajalti monissa sovelluksissa, kuten teollisuudessa, tieteellisessä tutkimuksessa, lääketieteessä ja kodinkoneissa. Lämpötilaanturit toimivat perustuen fysikaalisiin ilmiöihin, joissa lämpötilan muutos vaikuttaa anturin sähköisiin tai optisiin ominaisuuksiin. Yleisimpiä lämpötilaanturityyppejä ovat termistorit, termoparit ja RTD-anturit (Resistance Temperature Detector).

Termistorit ovat puolijohdekomponentteja, joiden vastus muuttuu merkittävästi lämpötilan funktiona. Niitä on kahta tyyppiä: NTC (Negative Temperature Coefficient), jossa vastus laskee lämpötilan kasvaessa, ja PTC (Positive Temperature Coefficient), jossa vastus kasvaa lämpötilan kasvaessa. Termistorit ovat yleensä edullisia ja herkkiä, mutta niiden mittausalue voi olla rajallinen ja ne voivat olla epälineaarisia.

Termoparit koostuvat kahdesta eri metallista valmistetusta johtimesta, jotka on liitetty toisiinsa kahdessa pisteessä. Kun liitospisteiden välillä on lämpötilaero, syntyy pieni jännite (Seebeck-ilmiö), jonka suuruus riippuu lämpötilaerosta ja käytetyistä metalleista. Termoparit ovat kestäviä, niillä on laaja mittausalue ja ne ovat kustannustehokkaita.

RTD-anturit, tyypillisimmin platinasta valmistetut, perustuvat metallien vastuksen muutokseen lämpötilan noustessa. Ne ovat erittäin tarkkoja ja lineaarisia laajalla lämpötila-alueella, mutta ne ovat yleensä kalliimpia ja vähemmän kestäviä kuin termoparit. Lämpötilaanturin valinta riippuu sovelluksen vaatimuksista, kuten tarkkuudesta, mittausalueesta, vasteajasta, kustannuksista ja ympäristöolosuhteista.