lisäkuvantamisesta

Lisäkuvantaminen on radiologiassa käytetty termi, jolla tarkoitetaan alkuperäisen kuvantamisen jälkeen tehtäviä lisäkuvauksia potilaan diagnoosin varmistamiseksi, hoidon suunnittelun tukemiseksi tai hoitovasteen seuraamiseksi. Lisäkuvantaminen voi olla tarpeen, kun alkuperäiset kuvat ovat epäselviä, epäily kasvaimesta tai muu patologinen löydös kaipaa tarkempaa karakterisointia, tai kun hoitotoimenpiteiden ennakkovalmistelut (esim. leikkaus, sädehoito, interventio) edellyttävät tarkempaa tietoa.

Kuvantamismenetelmät, joita voidaan käyttää lisäkuvantamisessa, vaihtelevat tapauksittain. Yleisimmät ovat tietokonetomografia (CT), magneettiangiografia (MRA/MRI), positroniemissiotomografia (PET), ultraäänikuvaus (ultraääni) sekä röntgentutkimukset. Kontrastiaineiden käyttö on usein osa lisäkuvantamista; iodi- tai gadolinium-pohjaiset aineet voivat parantaa kudosten erottuvuutta ja ilmaista verenvirtausta tai kudosmetaboliikkaa. Joissain tilanteissa käytetään erityisiä dynaamisia tai funktionaalisia kuvantamismenetelmiä.

Riskiin kuuluu mahdollinen allerginen reaktio kontrastille sekä munuaisten toiminnan heikentyminen, erityisesti potilailla, joilla on jo valmiiksi munuaisvajaus. Säteilyaltistus, erityisesti CT- tai PET-kuvantamisessa, on huomioitava. Ennen lisäkuvantamista potilas saa tiedon eduista sekä riskeistä, ja tutkimuksesta vastaa radiologi.

Tulokset vaikuttavat kliiniseen päätöksentekoon ja voivat muuttaa hoitolinjaa sekä seuranta-aikataulua. Lisäkuvantaminen tehdään usein yhteistyössä potilaan hoitavan lääkärin, radiologin ja kuvantamispersonalin kanssa, ja raportti toimitetaan potilaan hoitovälineisiin.