kybernetiikasta

Kybernetiikka on tutkimuksen ala, joka tutkii ohjauksen, viestinnän ja järjestelmien itsesäätelyn periaatteita sekä sitä, miten informaatiovaikutukset toteutuvat sekä biologisissa että teknisissä järjestelmissä. Keskeisiä teemoja ovat palaute, säätely ja adaptiivisuus, ja ala tarkastelee sekä ihmis- ja konejärjestelmiä että yhteiskunnallisia prosesseja.

Kehitys sai alkunsa 1940- ja 1950-luvuilla, kun Norbert Wiener ja hänen kollegansa muotoilivat kybernetiikan tieteellistä ohjelmaa. Wienerin vuonna 1948 julkaistu teos Cybernetics: Or Control and Communication in the Animal and the Machine on katsottu perustaksi. 1950–1960-luvuilla ala kasvoi ja siihen vaikuttivat Ludwig von Bertalanffy sekä Ross Ashby, Warren McCulloch ja Walter Pitts. 1960-luvulla kehittyi toinen aalto, toisen asteen kybernetiikka (second-order cybernetics), jossa korostettiin tutkijan asemaa osana tutkittavaa järjestelmää; keskeisiä hahmoja olivat Heinz von Foerster sekä Humberto Maturana ja Francisco Varela.

Keskeisiä käsitteitä ovat palaute, ohjaus, viestintä sekä järjestelmän itsesäätely, homeostaasi ja adaptiivisuus. Ala painottaa systeemistä näkökulmaa, jossa tekniset, bioloogiset ja sosiaaliset järjestelmät nähdään yhteisillä periaatteilla.

Nykyisin kybernettiikka on vahvasti läsnä systeemiteoriassa, kognitiotieteissä ja tekoälyssä. Se on vaikuttanut autopoieesin käsitteisiin ja laajentanut ymmärrystä ohjauksesta ja viestinnästä monentyyppisissä järjestelmissä. Käytännön sovelluksia ovat robotiikka, biolääketiede, neurotiede sekä taloudelliset ja hallinnolliset järjestelmät.