kromaatittomuus

Kromaatittomuus, suomeksi achromatismi, on optisen järjestelmän ominaisuus, jolla minimoidaan kromaattinen aberraatio eli värivirhe. Yleensä achromatismiin pyritään siten, että kahden aallonpituuden tarkennuspisteet – tavallisesti punaisen ja sinisen – osuvat samaan paikkaan, jolloin kuvan värit pysyvät lähellä todellista.

Achromatismin toteuttaminen vaatii vähintään kahden lasityypin yhdistämistä, joiden dispersion (Abbe-numero) eroaa toisistaan. Esimerkkinä on kaksilinssinen achromatti, jossa crown- ja flint-lasista tehtyjä osia käytetään yhdessä. Tällainen rakenne korjaa aksiaalisen kromatiavirheen, mutta sivukromatisointi voi yhä esiintyä. Kehittyneemmissä ratkaisuissa käytetään kolmea lasityyppiä tai erityisiä materiaaleja, jotta värikorjaus ulottuu useammalle aallonpituudelle.

Historia: Achromatismin kehittäminen alkoi 1700-luvulla Chester Moor Hallin ja John Dollondin työn myötä. Heidän ratkaisunsa auttoivat parantamaan teleskooppien terävyyttä ja väriolosuhteita. Abbe-numeroa käytetään lasimateriaalien dispersiovaikutuksen kuvaamiseen ja suunnittelussa ohjenuorana.

Nykyään kromatiavirheiden hallinta on keskeinen osa objektiivien ja kameralinssien suunnittelua. Vaikka achromatismi huomioi kahden päävärin tarkennuksen, täydellistä koko spektrille kattavaa korjausta ei usein saavuteta; apokromaattiset ja superapokromaattiset linssit pyrkivät laajentamaan korjattua aluetta.