korroosionkestokyky

Korroosionkestokyky tarkoittaa materiaalin kykyä vastustaa korroosiota tietyissä olosuhteissa. Korroosio on elektrokemiallinen prosessi, jossa metalli reagoi ympäristön ionien kanssa, mikä voi johtaa massan menetykseen, pintavaurioihin tai ominaisuuksien heikkenemiseen. Kestävyyteen vaikuttavat sekä ympäristö että materiaalin ominaisuudet, kuten koostumus, mikrostruktuuri ja pinnan käsittely.

Passivaatio on keskeinen mekanismi, jossa tietyt metallit muodostavat ohut, tiivis oksidikerros suojaksi lisäreagatioilta. Esimerkiksi kromi- ja nikkelipohjaiset seokset sekä ruostumaton teräs hyödyntävät tämän ilmiön. Pintakäsittelyt, kuten anodointi sekä suojapinnoitteet (epoksit, polyuretaanit), voivat lisätä kestävyyttä. Ympäristötekijöihin kuuluvat kloridipitoinen vesi, pH-arvo, lämpötila sekä mekaaninen jännitys, jotka voivat heikentää passivaatioita tai aiheuttaa paikalliskorroosiota, kuten pitting- ja jännitysrasituskorroosiota.

Korroosionkestävyyden parantamiseen käytetään sekä materiaaleja että menettelyitä. Ruostumattomat teräkset (esim. laatu 304 ja 316), titaani- ja alumiiniseokset sekä korkean nikkelija molybdeenirakenteen yhdistelmät tarjoavat hyvää vastustuskykyä. Pintakäsittelyt kuten anodointi, epoksipinnoitteet, polyuretaanit sekä keraamiset tai komposiittipinnoitteet voivat merkittävästi lisätä kestävyyttä. Duplex- ja superduplex-teräkset ovat erityisen suosittuja vaativissa meri- ja kemianympäristöissä.

Testaus ja standardit kuvaavat suorituskykyä. Korroosionkestävyyttä arvioidaan elektrolyysimenetelmillä kuten potentiodynaamisella polarisaatiolla ja impedanssimittauksella sekä painomittauksilla. Yleisimmät standardit sisältyvät ISO- ja ASTM-kokoelmiin; tarkat määräykset riippuvat sovelluksesta.

Sovellukset vaihtelevat rakennuksista ja meriteollisuudesta teollisiin prosesseihin sekä lääketieteellisiin implantaatioihin. Valinta huomioi elinkaarikustannukset, asennusolosuhteet ja huolto-ohjelman. Korroosionkestokyky ei ole absoluuttinen, vaan riippuu ympäristöstä ja käytöstä.