kondeensaattori

Kondensaattori, in elektronisessa kontekstissa usein kutsuttu kapasitaattoriksi, on passiivinen komponentti, joka varastoi sähköenergiaa kahden johtimen väliseen sähkökenttään. Sen mitaten kapasitanssi C, jonka yksikkö on faradi (F). Sähkövaraus Q ja jännite V liittyvät toisiinsa aritmetiikalla Q = C × V, ja varastoitun energian määrä on E = ½ × C × V². Kondensaattorissa varastoitu energia riippuu paitsi kapasitanssista myös käytetystä jännitteestä.

Käytännössä kondensaattorit koostuvat kahdesta johtimesta, jotka ovat eristeen eli dielektrikon erottamia. Dielektrikoksi voi valita monia materiaaleja, kuten keramiikkaa, polymeeristä filamenttiä tai elektrolyyttistä -> joidenkin kondensaattorien tilavuus ja hinta eroavat merkittävästi. Yleisin yllätyskäsite on polariteetti: jotkut kondensaattorit (esimerkiksi elektrolyyttiset ja tantalum-kondensaattorit) ovat polarisoituja ja niille on noudatettava oikeaa napaisuutta, kun taas monia keramiikka- ja muovikalvo-kondensaattoreita pidetään tasapolarisina.

Tavalliset tyypit ovat:

- Elektrolyyttiset (esim. alumiini- ja tantalum-kondensaattorit): suuria kapasitansseja, korkeita arvoja, polarisoituja.

- Keramiikka (MLCC): pienikokoisia, pienet toleranssit, ei-polaarisia.

- Kalvo/Polymeeri: vakiona, usein monikerroksia, käytetään matalataajuisissa sovelluksissa.

- Superkondensaattorit: erittäin suuret kapasitanssit, lyhyillä jännitteillä, käytetään tehonsiirrossa ja energiavarastoissa.

Käyttökohteet: virtalähteen suodatus ja decoupling, signaalin kytkentä ja viiveet, energian varastointi lyhytaikaisiin tarpeisiin sekä digitaalisten ja analogisten piirejen vakauden parantaminen.

Historia ja nimitys: Kondensaattorin perusidea juontaa Leydenin jarista 1700-luvulta; modernit elektrolyyttikondensaattorit kehittyivät 1900-luvulla, tarjoten suuria kapasitansseja pienessä tilassa.