kielihistoria

Kielihistoria on kielitieteen ala, joka tutkii kielten kehityksen historiallisessa ajassa. Sen tutkimuskohteisiin kuuluvat äänne- sekä morfologisten ja syntaktisten rakenteiden muutokset, sanaston laajentuminen sekä lainasanat, kirjoitus- ja lukutapojen kehitys. Kielihistoria tarkastelee myös kielten välistä kontaktia, kielenkäytön eri rekistereitä sekä kielen asemaa yhteiskunnassa. Tutkimusmenetelmät yhdistävät philologiaa, vertailevaa historiallista kielitiedettä, kieliaineistojen analyysiä sekä digitaalisen korpustutkimuksen.

Suomen kielihistorian tutkimus käsittelee suomen kielen kehitystä suomalais-ugrilisena kielenä sekä sen kontaktisuhteita ruotsin, venäjän ja muiden naapurikielten kanssa. Keskeisiä teemoja ovat varhaisen suomalaisen kirjallisuuden muodostuminen ja kehitys, kielen standardointi sekä kirjoitus- ja puhekielen muotoutuminen moderniksi. Tutkimus huomioi myös murteet, lainasanat sekä kielen roolin yhteiskunnallisessa identiteetissä ja kielellisessä politiikassa.

Tutkimuksessa käytetään lähteitä kuten muinaisia ja keskiaikaisia käsikirjoituksia, varhaisia painettuja teoksia sekä sanakirjoja, arkisto- ja rekisteriaineistoja. Vertailu muiden suomalais-ugrilaisten kielten sekä lähinten sukukielten kanssa, sekä äänne-, morfologia- ja semantiikan muutosten rekonstruointi, ovat tyypillisiä keinoja. Nykyisin digitaalisten korpusten ja kieleen liittyvän politiikan tutkimus täydentää perinteistä philologiaa.

Kielihistorian tutkimus valottaa, miten kieli muuttuu vuosisatojen saatossa, miten kielen kontaktit muovaavat kieltä ja miten kielipolitiikka vaikuttaa kielelliseen identiteettiin. Se palvelee sekä kielenopetusta ja kulttuurihistoriaa että ymmärrystä nykykieliyhteisöistä ja niiden kehittämistarpeista.