keskietäisyyden

Keskietäisyyden käsite viittaa keskiajan kulttuuriseen ja sosiaaliseen tilanteeseen, jossa Euroopassa vallitsi feodaalinen yhteiskuntarakenne ja kristillinen uskonnollisuus olivat keskeisiä. Termiä käytetään yleensä kuvaamaan keskiajan erityispiirteitä, kuten hierarkkista yhteiskuntajärjestelmää, keskiaikaisen tiedon ja oppineisuuden piirteitä sekä kulttuurisen kehityksen vaiheita.

Keskiajan keskietäisyys alkoi noin vuonna 500 ja jatkui 1500-luvulle saakka, jolloin renessanssi ja uudistusliikkeet alkoivat muuttaa Euroopan yhteiskuntaa. Tällä ajanjaksolla vallitsi feodaalinen järjestelmä, jossa maaomistus ja sotilasvelvollisuudet olivat keskeisiä. Yhteiskunta oli jaettu kolmeen pääluokkaan: papistoon, sotureihin ja talonpoikiin. Papisto oli uskonnollinen ja sivistyneen elämän keskus, ja se säilytti antiikin oppineisuuden perinnön.

Keskietäisyydelle oli ominaista myös uskonnollinen yksimielisyys, sillä katolinen kirkko oli vallitseva voima. Kirkko hallitsi uskonnollista elämää, ja sen vaikutus ulottui lainsäädäntöön, koulutukseen ja kulttuuriin. Tiedon ja oppineisuuden keskukset olivat luostarit ja katedraalikoulut, joissa säilytettiin ja kopioitiin antiikin tekstejä.

Keskietäisyydellä oli myös merkittäviä kulttuurisia ja teknisiä saavutuksia, kuten keskiaikaisen taiteen kehitys, arkkitehtuurin muotojen, kuten katedraalien, syntyminen sekä lääketieteen ja maanviljelyn edistyminen. Keskiajan lopulla alkoi kuitenkin uusi ajattelu, joka johti renessanssiin ja myöhemmin valistukseen. Keskietäisyys on tärkeä tutkimusala keskiajan historian ja kulttuurin ymmärtämisessä.