kansanrunoudessa

Kansanrunoudessa on kyse suomalaisen kansan suullisesti välitetyn runouden perinteestä sekä siitä tutkimuksesta, jolla tätä perinnettä kartoitetaan. Termi viittaa sekä itse perinteen sisältöön että tutkimuksen kohteena olevaan ilmiöön. Kansanrunous kattaa eeppiset runot ja pitkät tarinalliset laulut, arvoitukset, sananlaskut sekä rituaaliset ja paljon muuta, kaikki sellaisia tekstejä, joita on perinteisesti esitetty suullisesti ennen kuin ne tallennettiin kirjalliseen muotoon. Kansanrunoudessa esiintyvät muodot ja teemat heijastavat yhteisöjen elämää, arvoja ja identiteettiä.

Historian valossa kansanrunous nousi 1800-luvulla osaksi suomalaista kansallisromantiikkaa. Keruukampanjat, joista merkittävimpiä olivat Elias Lönnrotin Kalevalan ja Kantelettaren keruu, pyrkivät kokoamaan kansanperinnettä ja vahvistamaan kansallista identiteettiä. Kansanrunouden tutkimus on kehittynyt sekä grammatikka- ja kirjallisuustieteen että folkloristiikan aloilla, ja sen keskiössä ovat kielen, muodon ja esitystavan analysointi sekä se, miten suullinen perinne siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kansanrunoudessa korostuvat toisto, formulaatio ja kuvakielikuvat, jotka mahdollistavat muistamisen ja välittämisen. Alueittaiset variantit tarjoavat tietoa yhteisöjen elämästä sekä maailmankuvasta. Nykyään kansanrunoutta tutkitaan monipuolisesti, tallennetaan arkistoihin ja digitoidaan, ja sen vaikutus näkyy yhä suomalaisessa kirjallisuudessa, musiikissa ja visuaalisessa taiteessa. Kansanrunoudessa on sekä perinne että tutkimusala, joka valaisee, miten kansa muistaa ja välittää yhteisiä tarinoita.