itsetunnosta

Itsetunto tarkoittaa yksilön yleistä käsitystä omasta arvostaan ja kyvyistään. Se kertoo, kuinka paljon ihminen luottaa omiin voimavaroihinsa ja miten hän kokee itsensä selviytyjäksi eri tilanteissa. Itsetunto on monimuotoinen ja voi vaihtua tilanteesta toiseen sekä aikuisuudessa että lapsuudessa. Se rakentuu sekä tunteista että kokemuksista, kuten palkkauksista, palautteesta, vuorovaikutuksesta sekä onnistumisista ja vastoinkäymisistä.

Itsetuntoa tarkastellaan usein sekä yleisenä ominaisuutena että tilapäisenä, kontekstikohtaisena itsetuntona. Sen kehitys alkaa varhain perhe- ja sosiaalisessa ympäristössä, ja siihen vaikuttavat vanhempien kasvatuskäytännöt, kiusaaminen, koulukokemukset sekä kulttuuriset normit. Itsetunto voi vahvistua positiivisen palautteen ja onnistumiskokemusten kautta, tai heiketä, jos kohtaavat jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta tai haitallisia vertaissuhteita.

Mittauksessa yleisesti käytettyä on Rosenbergin itsetunton asteikko (RSES), joka mittaa yleistä itsetuntoa. Suomessa sekä kansainvälisissä tutkimuksissa itsetuntoa on lähestytty eri mittareilla; tulokset voivat korreloida hyvinvoinnin, mielenterveyden sekä sopeutumisen kanssa. Eri teoreettiset lähestymistavat erittelevät itsetunnon roolia itsestään ja maailmasta sekä sen suhteita itsekritiikkiin ja itsearvostukseen.

Itsetuntoon voidaan vaikuttaa interventioilla, kuten kognitiivisella käyttäytymisterapeutilla, itsemyötätuntosatsauksilla, positiivisella psykologialla ja mindfulnessilla. Vaikka korkea itsetunto voi suojata stressiltä, tutkimukset huomauttavat, että liiallinen itsetunto eikä pelkästään korkea itsetunnon taso takaa hyvinvointia; tasapaino ja realistinen omanarvontunto ovat keskeisiä.