infrapunamittaukset

Infrapunamittaukset ovat mittausmenetelmä, jossa kohteesta mitataan sen lämpösäteilyä. Infrapunaa aikoina pidetään noin 0,7–14 mikrometrin spektrialueelta, ja useimmat käytössä olevat laitteet käyttävät erityisesti 8–14 μm:n kaistaa. Lämpötila-alueen mittauksessa säteily muunnetaan visuaaliseksi lämpötilakartaksi kalibroinnin avulla, jossa emissivisyys (materiaalin kyky päästä säteilyä ulos) on keskeinen parametri. Koska kohteet eivät ole täydellisiä musta kappaleita, mittaukset vaativat korjauksia ja referenssiarvoja.

Laitteet ja mittausprosessi. Infrapunakameroita eli termografialaitteita käytetään laajasti lämpötilan kartoitukseen, ja niitä voidaan täydentää tavallisilla infrapunatermostaateilla. Lämpökuvat esittävät värillisen tai harjanteisen kuvan, jossa värit vastaavat lämpötilavaihteluita. Mittauksessa huomioidaan etäisyys, kohteen emissivisyys, ympäristön lämpötila ja heijastunut säteily sekä mahdolliset heijastukset esineestä.

Menetelmät. Passive thermography mittaa jo olemassa olevaa lämpöä, kun taas aktiivinen thermography käyttää lisäenergiaa (esim. kuumennus tai valkaisu) kohteen vasten lämpöreaktiota seuraten. Erityisesti rakennusten, sähkölaitteiden ja teollisten prosessien tarkastuksissa korostuvat sekä staattiset että dynaamiset lämpötilamuutokset.

Sovellukset ja rajoitteet. Käyttökohteita ovat rakennusten eristeiden vuodot, sähkö- ja konepajojen kunto, teolliset prosessit sekä tutkimus. Mittausten luotettavuus riippuu emissivisyydestä, heijastuksista, ympäristön olosuhteista ja laitteiston kalibroinnista. Hyvä käytäntö on dokumentoida emissivisyysarvot, etäisyydet, kuvien pysähtymishetket sekä ympäristötilat sekä tehdä tarvittavat kalibroinnit ja vertailut. Standardien mukainen raportointi tukee tulkintaa.