humuskuormitusta

Humuskuormitus on humus- eli eloperäisen aineksen määrää, joka päätyy ympäristöön ja kerryttää maaperän humuskerroksen tai muokkaa vesistöjen orgaanisen aineksen koostumusta. Termiä käytetään sekä maaperän että vesistöjen kuormituksen yhteydessä, jossa hajoamisesta syntynyt materiaali kerääntyy ympäristöön.

Maaperässä humuskuormitus liittyy humuskerroksen laajuuteen sekä sen hiili- ja ravinneominaisuuksiin. Humus parantaa maan rakenteellista stabiliteettia, vedenpidätyskykyä ja ravinteiden pidättämistä sekä tukee mikrobitoimintaa. Liiallinen humuspitoisuus voi kuitenkin vaikuttaa maaperän ilmatiiveyteen ja hajotustoimintaan, erityisesti jos siihen liittyy epäorgaanisia epäpuhtauksia.

Vesistöissä humuskuormitus ilmenee värin, sameuden ja humusryhmien määrän lisääntymisenä. Humus voi muuttaa veden laatua, heikentää UV-säteilyn tunkeutumista sekä lisätä hapenkulutusta hajotettaessa. Se voi myös sitoa ravinteita ja metalleja, mikä vaikuttaa puhdistusprosessien tehokkuuteen ja veden ekologiaan. Lähteitä ovat muun muassa soiden, metsänhakkuualueiden ja maatalouden valuma-alueet.

Mittaukset ja hallinta: Maaperän humuskuormitus arvioidaan usein maaperän orgaanisen hiilen määrän perusteella, esimerkiksi Loss on Ignition -menetelmällä. Vesistöissä kuormitus mitataan DOC- tai TOC-pitoisuuksina sekä UV254-arvona ja SUVA:n avulla. Hallinnassa korostuvat eroosion torjunta, valuma-alueiden hallinta sekä vedenpuhdistusmenetelmät kuten koagulaatio, aktiivihiili ja oksidatiiviset prosessit.