epäorgaanisia

Epäorgaanisia, eli epäorgaanisia yhdisteitä koskeva termi viittaa kemiallisessa kontekstissa yhdisteisiin, joiden rakenne ja ominaisuudet eroavat pääasiassa orgaanisista yhdisteistä. Perinteisesti epäorgaaninen kemia keskittyy aineisiin, jotka eivät pääasiassa sisällä hiili–vety-sidoksia. Tietyt yhdisteet, kuten organometalliset yhdisteet, sijoittuvat kuitenkin epäorgaanisen ja orgaanisen kemian rajalle.

Epäorgaanisten yhdisteiden luokitus ja esimerkit ovat moninaisia. Yleisimmät ryhmät ovat suolat (esimerkiksi natriumkloridi NaCl), oksidit ja hapet (kuten rautaoksidi Fe2O3 ja hiilidioksidi CO2), halogeeniyhdisteet (kuten NaCl ja CaF2), sekä happo- ja emäsyhdisteet. Lisäksi koordinaatiokemiasta muodostuvat koordinointiyhdisteet sekä mineraalit kuuluvat epäorgaaniseen kemiaan. Moniin näistä yhdisteistä liittyy ioninen tai kovalentti rakenne, ja niiden ominaisuudet voivat vaihdella suuresti.

Ominaisuudet ja sovellukset vaihtelevat laajasti. Monilla epäorganisilla yhdisteillä on korkeita sulamispisteitä, ne ovat usein kiteisiä ja osan niistä liukeneminen veteen on yleistä, kun taas toiset ovat hyvin vakaasti kalliissa tai orgaanisissa liuottimissa. Ne ovat keskeisiä teollisuudessa katalyytteinä, rakennusmateriaaleina, lasi- ja sementtituotteissa sekä elektroniikan ja materiaalitieteen sovelluksissa. Biologiassa epäorgaaniset ionit, kuten kalsium, rauta, magnesium, natrium ja kalium, toimivat olennaisina osa-alueina solujen toimintojen ja tilan ylläpidossa.

Historiallisesti epäorgaaninen kemia on kehittynyt 1800-luvulla ja laajentunut nykyaikaisiin tutkimusalueisiin, mukaan lukien epäorgaanisen materiaalitekniikan ja bioinorgaanisen chemian tutkimus. Organometalliset yhdisteet muodostavat rajapinnan organi- ja epäorgaanisen kemiankin.