hexagonalarkkitehtuuri

Hexagonalarkkitehtuuri, tunnettu myös porttien ja sovittajien arkkitehtuurina, on ohjelmistojärjestelmien suunnittelumalli, jonka tarkoituksena on erottaa järjestelmän ydin ulkoisista riippuvuuksista. Ytimen muodostaa liiketoimintalogiikka sekä sovelluslogiikka, jotka eivät sido itseään tietotekniikoihin. Ytimen ympärillä olevat portit määrittävät, miten ulkopuoliset komponentit voivat vuorovaikuttaa sen kanssa.

Portit ovat ytimeen liittyviä sopimuksia tai rajapintoja, jotka kuvaavat, millä tavoin ulkoinen maailma voi käyttää ydintä. Adapttorit toteuttavat näitä portteja ja kytkeytyvät käytännön ulkoisiin järjestelmiin, kuten käyttöliittymiin, verkkopalveluihin tai tietokantoihin. Portteihin saapuvat syötteet ja tulosteet pidetään erotettuina ydimestä.

Roolijako voidaan jakaa ohjaaviin (driving adapters) ja ohjattuihin (driven adapters) adaptereihin. Driving adapters aloittavat vuorovaikutuksen esimerkiksi käyttöliittymän tai API-rajapinnan kautta, kun taas driven adapters toteuttavat yhteyden ulkoisiin infrastruktuureihin kuten tietokantoihin tai viestijonoihin. Tämä eriytys helpottaa testattavuutta ja teknologian vaihtoa ilman, että ydintoiminta muuttuu.

Keskeinen etu on parempi testattavuus, koska ydintoiminta voidaan testata ilman infrastruktuurista riippuvia komponentteja. Arkkitehtuuri tukee modulaarisuutta ja mahdollistaa teknologioiden tai rajapintojen vaihdon ilman liiketoimintalogiikan uudelleenkirjoittamista.

Hexagonalarkkitehtuuri kehitettiin alkuperäisessä muodossaan Alistair Cockburnin toimesta 2000-luvun puolivälissä. Se liittyy läheisesti onion- ja clean architecture -perinteisiin, mutta on teknologioista riippumaton: sovelluslogiikka voidaan toteuttaa riippumattomasti ulkoisista yksiköistä, kunhan portit ja adapterit ovat selkeästi määriteltyjä.