hallintokäytännön

Hallintokäytäntö on viranomaisten vakiintunut tapa toimia, jolla käsitelyä, tulkintoja ja päätösten valmistelua ohjataan. Kyse on käytännön ohjeistuksista ja menettelytavoista, ei ensisijaisesti lainsäädännöstä. Hallintokäytäntö täydentää oikeudellista sääntelyä ja tukee päätösten yhdenmukaisuutta sekä ennakoitavuutta viranomaistoiminnassa.

Lähteet ja muodostuminen. Hallintokäytäntö syntyy viranomaisten omista ohjeista, sisäisistä määräyksistä ja suosituksista sekä ministeriöiden linjauksista. Siihen voi vaikuttaa myös oikeuskäytäntö ja EU-oikeuden tulkinta. Käytäntöä dokumentoidaan usein ohjeistuksina, käsittelymääräyksinä tai valvonta- ja valitusprosesseihin liittyvinä käytäntöinä.

Toimintalähtökohdat ja rajoitukset. Käytäntö pyrkii turvaamaan tasapuolisuuden, oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden siinä, miten lain säännöksiä sovelletaan ja miten asioita valmistellaan. Se ei kuitenkaan saa ylittää lakia tai syrjiä ketään; standardit ja periaatteet ovat ohjeellisia, eivät muodollisesti lainsäädännön korvike. Jos hallintokäytäntö on epäyhtenäinen tai ristiriidassa lain kanssa, laki vetää vastaan ja ohjeistus voidaan joutua muuttamaan.

Valvonta ja oikeudellinen seuranta. Hallintokäytäntöä valvovat oikeudellinen yläpito ja hyvän hallinnon periaatteet sekä mahdolliset kantelut ja oikaisut eduskunnan oikeusasiamiehen tai hallintotuomioistuimien kautta. Näin käytäntö säilyttää soveltuvuutensa muuttuvassa oikeudellisessa ympäristössä.

Esimerkit. Esimerkiksi hakemusten käsittelyaikojen tavoitteet, asiakirjojen vaatimukset, päätösten perustelujen laatu sekä oikeudellisen muutoksen mahdollisuudet heijastuvat usein hallintokäytäntöihin.