epäkeskeisyyden

Epäkeskeisyyden käsite viittaa siihen, että ilmiöitä tarkastellaan ilman määräävää, keskitettyä näkökulmaa. Se korostaa monia keskuksia, konteksteja ja marginalisoitua tietoa sen sijaan, että keskittäisi universaaleja totuuksia. Etymologisesti epä- tarkoittaa ei, ja keskeisyys viittaa keskukseen; yhdessä ne muodostavat ajatuksen ei-keskitetystä, moninäkökulmaisesta lähestymistavasta.

Termia käytetään erityisesti kriittisessä teoriassa, kulttuurintutkimuksessa, yhteiskuntatieteissä sekä kasvatuksessa ja kirjallisuudentutkimuksessa. Se kuvaa lähestymistapaa, joka kyseenalaistaa euro- tai länsikeskisiä kertomuksia sekä keskitettyjä vallankäytön rakenteita. Sen sijaan epäkeskeisyys suosii kontekstuaalista ymmärrystä, pluralistista näkemystä ja useiden näkökulmien huomioimista. Tällainen lähestymistapa pyrkii välttämään yksipuolista tai yksiselitteistä tulkintaa ja korostaa eri äänien ja kokemusten merkitystä.

Käytännössä epäkeskeisyyden ilmeneminen voi näkyä sekä tutkimus- että opetus- ja kulttuurikäytännöissä. Esimerkiksi tutkimuksessa se voi tarkoittaa monilähtöistä analyysia, jossa ilmiöt tarkastellaan useista eri konteksteista ja joista eriytetään kulttuurisidonnaiset merkitykset. Pedagogiikassa epäkeskeisyys voi tähdätä oppimateriaalien ja opetuksen suunnitteluun, jolla huomioidaan moninaiset taustat ja oppijoiden arjen kokemukset.

Kritiikkiä epäkeskeisyydelle tuovat muun muassa relativismin pelko ja epäyhtenäisen tiedon rakentumisen mahdollisuus. Käytännössä sen onnistunut hyödyntäminen edellyttää selkeää metodologista pohjaa ja läpikäytävää argumentaatiota, jotta moninaisuus ei johtaisi epäselvyyteen tai liialliseen epämääräisyyteen. See also: monitasoisuus, dekonstruktion periaatteet, moninäkökulmainen tutkimus.