epäasetuksen

Epäasetus on termi, jota käytetään kuvaamaan säädöksen tai asetuksen oikeudellista asemaa, kun sen sitovuutta tai pätevyyttä on kyseenalaistu. Sanaa käytetään erityisesti oikeustieteellisessä ja hallintotieteellisessä keskustelussa kuvaamaan säädöstä, joka ei täytä laissa tai perustuslaissa asetettuja vaatimuksia tai jonka pätevyys on muutoin kiistanalainen.

Etymologisesti epäasetus muodostuu etuliitteestä epä-, joka tarkoittaa kieltämistä tai puuttumista, sekä sanasta asetus, joka tarkoittaa säädöstä tai määräystä. Yhdistettynä termi viittaa tilanteeseen, jossa säädöksen oikeudellinen merkitys ei täytä vaadittua standardia tai jossa sen voima on epävarmaa.

Käyttökontekstissa epäasetus liittyy hallinnon toimivaltaan, säädöksen laatimismenettelyyn ja oikeudelliseen vakauteen. Epäasetuksen syntyyn voivat johtaa esimerkiksi puutteellinen lakiperusta, viranomaisen ylittäminen toimivaltuuksia, tai menettelyvirheet kuten puuttuva kuuleminen, julkistamisvaatimusten laiminlyönti tai säädöksen ristiriita perustuslain kanssa. Kyse on yleensä siitä, että kyseinen säädös ei anna sitovaa oikeuslähdettä siinä muodossa kuin lainsäädäntö tai perustus edellyttää.

Seuraukset ovat käytännössä, että epäasetus ei sitoudu kansalaisiin tai viranomaisiin ilman korjaamista. Epäasetus voidaan kumota, muuttaa tai korvata oikeusjärjestyksen mukaisesti, ja sen vaikutukset voivat vaikuttaa aiempiin päätöksiin ja hallinnon käytäntöihin. Kansalaiset voivat vedota epäasetukseen oikeudenkäynneissä, kun kysymys on oikeudellisista seuraamuksista tai säädöksen sovellettavuudesta.

See also: ultra vires, säädösten oikeusperusta, hallintolaki, perustuslaki.