elektronegatiiviset

Elektronegatiivisuus on kemiallisten sidosten asteen ilmiö, jolla atomi vetää sidoksessa olevia elektroneja puoleensa. Se kuvaa atomin kykyä muodostaa elektronipolariteettia sidoksen molempiin päihin. Koska elektronegatiivisuus on sidoksesta riippuvainen käsite, sitä ei määritellä absoluuttisesti yksittäiselle atomille vaan suhteessa toiseen sidoksen osapuoleen.

Usein käytetty mittaus on Paulingin elektronegatiivisuuksien asteikko, jossa fluorilla on suurin arvo ja joidenkin muiden ryhmien arvoja voidaan verrata. Muita määritelmiä ovat Mullikenin määritelmä, jossa elektronegatiivisuus on kahden ominaisuuden, ionisaatioenergian ja elektroninsiirtovoiman (eli elektronin vastaanoton energia) keskiarvo; Allred–Rochowin mittaus perustuu atomiytimen ja elektronien suhteen sähköiseen vetovoimaan.

Käytännössä elektronegatiivisuus kuvaa sitä, kuinka voimakkaasti atomi vetää sidoksessa olevia elektroneja puoleensa. Esimerkiksi fluorilla on erittäin suuri elektronegatiivisuus, kun taas metallit kuten natriumi ovat pienempiarvoisia. Yleinen trendi jaksolliseen järjestykseen on, että elektronegatiivisuus kasvaa kohti oikeaa ja ylös sekä vähenee alaspäin ryhmissä: periodien aikana pienenevä kokosäde ja kasvava ydinlataus vahvistavat atomin kykyä houkutella elektroneja, kun taas ryhmässä uusien elektronikuorien lisäys heikentää tätä kykyä.

Elektronegatiivisuus vaikuttaa sidoksen luonteeseen: suuria erotuksia aiheuttavat usein ionisia sidoksia, pienemmät erot johtavat polaariseen tai ei-polaariseen kovalenttiseen sidosrakenteeseen. Nobelit kaasut saavat harvoin määritelmän, koska niitä ei yleensä sidoksissa käsitellä. Arviointiperusteet ovat monisyisiä ja sovelluskohtaisia.