electronegatiiviteettien

Elektronegatiivisuus kuvaa atomin kykyä houkutella sidoselektroneja kovalenttisessa sidoksessa. Se kertoo, kuinka voimakkaasti atomi vetää elektroniparin puoleensa. Elektronegatiivisuus on suhteellinen ominaisuus, ja arvo vaihtelee kontekstin mukaan.

Yleisimmin käytetään Paulingin asteikkoa, jonka arvot sijoittuvat noin 0–4. Suurempi arvo tarkoittaa suurempaa kykyä vetää sidoselektroneja. Muita asteikkoja ovat Mullikenin sekä Allred-Rochow, jotka liittävät electronegatiivisuuden ionisaatioenergiaan ja elektronin vastaanottoon; näiden välillä on usein lineaarinen korrelaatio Paulingin arvoihin.

Jaksolliset trendit osoittavat, että electronegatiivisuus kasvaa vasemmalta oikealle periodilla ja pienenee ryhmässä alaspäin. Esimerkiksi fluori on yksi suurimman electronegatiivisuuden omaavista yksittäisistä atomeista.

Suuri ero electronegatiivisuudessa kahden atomin välillä johtaa ioniseen sidokseen, kun taas pienempi ero antaa polaarin tai ei-polaarin kovalenttisen sidoksen. Sidoksen polaarisuus voidaan osoittaa dipolimomentilla ja ionisen karakterin määrityksellä.

Käytännössä electronegatiivisuutta käytetään ennustamaan molekyylin polaarisuutta, reaktiivisuutta sekä sidosten luonnetta monissa kemiallisissa yhteyksissä. Esimerkki: H-F ja H2O ovat polaarisia yhdisteitä johtuen suuristakin electronegatiivisuuseroista.

Rajoitteet: electronegatiivisuus on teoreettinen käsite ja riippuu mittaustavasta sekä ympäristöstä; se ei ole kiinteä ominaisuus eristetylle atomille. Suomenkielisessä käytössä yleisin termi on elektronegatiivisuus; muoto electronegatiiviteetit on lainasana, joka viittaa samaan ilmiöön.