dokumenttielokuvissa

Dokumenttielokuvissa on elokuvan lajityyppi, jossa keskeinen aineisto muodostuu todellisuudesta ja sen esittämisestä. Elokuva eroaa fiktiivisistä tarinoista pyrkimyksellään välittää faktoihin perustuvaa informaatiota, kokemuksia tai kriittistä tulkintaa todellisuudesta. Tekijät tekevät valintoja kuvauksesta, rakenteesta ja tarinankerronnasta, jotka muokkaavat katsojan käsitystä maailmasta.

Tyylit ja tekniikat voivat nojata useisiin lähestymistapoihin. Observaatiolähtöinen (Direct Cinema) lähestymistapa painottaa tilannetta epämuodollisesti ja vähemmän ohjaamalla katsojan tulkintaa. Participatory-tyylissä tekijä on itse osa tapahtumaa. Ekspositorio- tai selostava lähestymistapa rakentuu pää-äänen ja selkeän ohjeistuksen varaan, kun taas runollinen, poetiikkaa korostava sekä refleksejä ja performatiivisuutta sisältävä ote painottavat kokemuksen ja tulkinnan moniäänisyyttä. Dokumenteissa käytetään usein haastatteluja, arkistoaineistoa, havainnointia, rekonstruointia ja joskus animaatioita. Leikkaus, äänisuunnittelu ja musiikki vaikuttavat dokumentin rytmiin ja tulkintaan.

Etiikkaan kiinnitetään huomiota sekä totuudenmukaisuuden että henkilöiden oikeuksien kunnioittamisen kautta. Tärkeän kysymyksenä on, miten subjektiiviset näkökulmat esitetään ja miten suostumukset sekä yksityisyyden suoja toteutuvat.

Historian ja käytännön kontekstin lisäksi dokumenttielokuvien vaikutus ulottuu koulutukseen, joukkoviestintään ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Dokumenttielokuvat voivat tehdä näkyväksi asioita, joita virallinen uutisointi ei käsittele, ja toimia välineinä muutoksille sekä äänille, joita muuten ei kuultaisi.