diagnostiikkaa

Diagnostiikkaa käsittelee prosessi, jolla sairautta tai tilaa epäillään, tunnistetaan ja määritellään. Suomen kielessä diagnoosi ja diagnosointi liittyvät laajasti sekä kliiniseen arvioon että laboratorio-, kuvantamis- ja testiprosesseihin, joiden avulla pyritään selvittämään potilaan tilan luonne.

Kliininen diagnostiikka sisältää potilaan haastattelun (anamneesi), fyysisen tutkimuksen ja oireiden sekä löydösten perusteella muodostettujen epäilykarttojen (erotussairaudet) arvioinnin. Laboratoriotutkimukset sekä kuvantamismenetelmät, kuten verikokeet, biokemialliset tutkimukset, radiologia, ultraäänet ja kuvantaminen (MRI, CT), sekä mahdolliset geneettiset testit täydentävät arviota. Diagnostiikassa voidaan käyttää myös oireiden ja löydösten perusteella tehtyjä epäilyjä sekä vertailua aiempiin tietoihin.

Prosessi etenee datan keruusta hypoteesien muodostukseen, testaukseen ja lopulta vahvistukseen tai hylkäämiseen. Diagnostisen tarkkuuden arviointiin liittyvät mittarit kuten herkkä­syys, spesifisyys sekä positiivinen ja negatiivinen ennuste. Virheellinen diagnoosi on keskeinen riski, mikä korostaa tarvetta harkinnan, laadunvarmistuksen ja usein moniammatillisen harkinnan käytäntöön.

Etymologisesti diagnostiikka juontaa kreikan sanoista dias (läpi) ja gnosis (tieto). Suomessa termiä käytetään sekä lääketieteen että teknisten alojen yhteydessä kuvaamaan toimintaa, jolla poikkeavuudet tai vikatilanteet identifioidaan ja paikannetaan.

Diagnostiikkaa ohjaavat ammatilliset ohjeet sekä potilasturvallisuuteen ja lainsäädäntöön liittyvät periaatteet. Potilaan asema, informoitu suostumus, tietosuoja sekä virheiden minimointi ovat keskeisiä näkökulmia.