diagnosointi

Diagnosointi on systemaattinen prosessi, jossa oireiden, tutkimustulosten ja potilaan tiedon perusteella määritetään ilmiön luonne ja luokitus. Sillä pyritään ohjaamaan hoitoa, antamaan ennuste ja hallitsemaan riskejä. Diagnosointi kattaa sekä lääketieteelliset, psykologiset että tekniset kontekstit—eli sairauksien, psyykkisten tilojen sekä teknisten järjestelmien toimintahäiriöiden tunnistamisen.

Prosessi etenee tavallisesti: ensiksi kerätään anamneesi eli potilaan kuvaus oireista sekä tausta- ja perheyhteyksistä; tämän jälkeen tehdään kliininen tutkimus. Tarvittaessa suoritetaan laboratorio- ja kuvantamistutkimuksia sekä muuta lisätutkimusta. Näiden pohjalta muodostetaan lista mahdollisista syistä (differentialdiagnosis). Epävarmuus raportoidaan, ja usein määrätään seuraavia tutkimuksia tai seurantaa ennen lopullista diagnoosia. Lopullinen diagnoosi voi muuttua uusien tietojen saatuessa.

Diagnoosi toimii hoidon suunnittelun perustana sekä ennusteen antajana. Se voidaan ilmaista luokitusjärjestelmässä, kuten ICD-10/ICD-11 tai DSM- tai vastaavissa kriteereissä, mutta hoito kohdistuu usein oireisiin, riskitekijöihin ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Diagnosointia sovelletaan useilla aloilla: lääketieteessä, psykologiassa sekä teknisessä diagnosoinnissa (esimerkiksi laitteiden tai järjestelmien vikadiagnoosi).

Diagnosoinnin eettiset periaatteet korostavat potilaan oikeutta tietoon, suostumukseen, luottamuksellisuuteen ja kulttuurisesti sensitiiviseen kohteluun. On tärkeää minimoida stigma ja huomioida yksilölliset erilaisuudet. Diagnosointi on myös jatkuva prosessi, ja uudelleenarviointi tapahtuu, kun uutta tietoa tai oireiden muutoksia ilmenee.